Heräsin jälleen yksin vuoteestamme. En muista milloin olisin
herännyt Ronyan vierestä. Joko hän oli noussut aikaisemmin ylös tai nukkunut
vierashuoneessa. Kuinka kaipasinkaan niitä kiireettömiä aamuja, kun hän
käpertyi kainalooni. Puoli vuotta Ronya oli ollut kuin vieras, hän ei enää
katsonut minuun eikä tullut lähelleni. Ei hän ennen sitäkään ollut oma itsensä,
mutta nyt hän ei päästänyt minua lähelleen senkään vertaa, mitä ennen. Olin
silti päättänyt taistella - en luopuisi rakkaastani niin helpolla.
Alakerrassa oli hiljaista, aivan liian hiljaista... Sydämeni
jätti lyömästä muutaman kerran, kun näin sirolla käsialalla kirjoitetun lapun jääkaapin
ovessa. "En jaksa enää". Luin lapun yhä uudelleen ja uudelleen, mutta
sen sisältämä karu viesti pysyi samana - Ronya oli lähtenyt. Tuttu ääni
takaraivossani huusi "olet ansainnut sen, ihme ettei hän häipynyt jo
aikaisemmin, senkin lurjus!". Tartuin puhelimeen ja soitin Ronyalle, mutta
hän ei vastannut minulle. "Anna hänen olla, olet jo aiheuttanut tarpeeksi
tuskaa", ääni päässäni sanoi. Tiesin, että olin menettänyt hänet jo vuosia
sitten, mutta en kestänyt ajatusta, etten näkisi häntä enää.
Soitin Ronyan vanhemmille, omille lapsilleni, yhteisille
ystävillemme, mutta kukaan ei kertonut missä Ronya oli. "Isä, anna hänen
olla. Hän on jatkanut elämäänsä, ehkä sinunkin pitäisi..." sanoi tyttäreni
Nella puhelimen toisessa päässä. En halunnut luovuttaa...
Päivät vaihtuivat viikoiksi, enkä ollut saanut Ronyaa edes
puhelimen päähän. Ainoa todiste, että hän on edelleen olemassa, tuli
eropapereiden myötä. Hän ei ollut enää vaimoni. Sydämeni särkyi, kun näin hänen
nimensä papereissa. Papereissa oli myös
osoite, Ronyan uusi osoite. Sen enempää miettimättä hyppäsin autooni ja
suuntasin kohti Ronyan uutta kotia.
Ronya avasi oven, mieleni teki kaapata hänet syliini eikä
päästää ikinä irti. "Mitä teet täällä?", hän kysyi ontosti. Hän
näytti hyvinvoivalta. Mustat renkaat hänen silmiensä ympäriltä olivat kadonneet
ja hänen ihonsa oli saanut takaisin hehkunsa. Sillä hetkellä tajusin, että näin
on parasta - ei ehkä minulle, mutta hänelle. "Et saisi olla täällä,
Mihail. On vaikeaa nähdä sinua", hän sanoi hiljaa. Halasin häntä varovasti
ja suutelin hänen otsaansa. "Halusin vain nähdä, että olet kunnossa. Voi
hyvin Ronya", sanoin ja kävelin pois hänen elämästään.
Tunsin oloni tyhjäksi kun hänen talonsa katosi
taustapeilistäni. Olin surullinen, sisimmässäni tuntui tyhjältä. En saattanut
syyttää Ronyaa, hän oli kantanut tuskaansa kaikki nämä vuodet, ja hänen
tuskansa oli varmasti kymmenkertainen omaani.
Pysäköin auton tiensivuun kotikadun varteen. Talo näytti
kolkolta - kaikki se lämpö, joka siitä joskus oli huokunut, oli tiessään. Olimme
yhdessä Ronyan kanssa rakentaneet tästä talosta kodin. Nyt sen seinät
muistuttivat minua uskottomuudesta ja menettämästäni rakkaudesta. Muistot
vilisivät silmissäni kun kävelin läpi hiljaisten huoneiden. Tässä talossa
olimme kasvattaneet lapsemme, olleet onnellisia. Tämä oli minun ja Ronyan
yhteinen koti, tuntui väärältä asua siinä yksin.
Ennen kuin edes olin ehtinyt
ajattelevani asiaa, huomasin jo istuvani tietokoneen äärellä näpyttelemässä
myynti-ilmoitusta talosta. "Täydellinen koti isolle perheelle",
kirjoitin. Sellainen minullakin joskus oli - iso perhe...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti