Midnight Hollow´n elämää: Perhe Asuka, osa 2

Sitä sanotaan, kun on rakastunut, niin katselee maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi.
Noh, minä olin ollut jo usean kuukauden rakastunut, mutta en ollut myöntänyt sitä itselleni. Kun vihdoin myönsin tunteeni itselleni, sekä Rafaélille, niin se onnen tunne joka minut valtasi, oli sanoinkuvaamatonta. En vain katsellut maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan ne lasit olivat sydämen muotoiset ja minä itse leijailin pinkeissä pilvilinnoissa. Kuulostaa naurettavalta, mutta olin yksinkertaisesti sanoen todella onnellinen. Ja helpottunut. Enää minun ei tarvinnut taistella itseni ja tunteideni kanssa.

Rafaél pisti asuntonsa myyntiin ja muutti minun luokseni. Keskustelimme usein lapsista - me molemmat halusimme perheen, mutta olimme molemmat tekemässä uraa aloillamme, joten päätimme odottaa vielä jonkin aikaa. Rafaél oli juuri saanut ylennyksen, jonka vuoksi hän vietti paljon aikaa sairaalalla. Saatoin itsekin keskittyä uraani tiedealalla. Yhteistä aikaa meillä oli vain iltaisin, jotka ensimmäisten kahden kuukauden ajan vietimme pääosin makuuhuoneessa.

En meinannut saada tarpeekseni Rafaélista. Olin kuin narkomaani, joka janosi päivittäistä huumeannostaan. Tarkemmin kuin miettii, narkomaani ei ole lainkaan huono vertauskuva, sillä Rafaél sai minussa aikaan sellaisia euforian tunteita, etten usko minkään huumeen kykenevän samaan.
 Olin monesti itsekseni miettinyt, miten Rafaél oli saattanut olla vapailla markkinoilla: hän oli komea, hyväluonteinen sekä hyväpalkkaisessa työssä. Olihan hän hieman nörttimäinen, mutta omasta mielestäni älykkyys on seksikästä. Ja se millainen rakastaja hän oli - jestas! Jos kylän naiset olisivat tienneet tästä uskomattomasta taidosta, olisivat he sulkeneet hänet lasipurkkiin ja piilottaneet "harvinaisten asioiden hyllylle"...
Joskus ihmettelin ääneen, että miten hän saattoi olla noin uskomaton rakastaja, mutta silti ollut sinkkuna kaikki nämä vuodet, johon hän oli naurahtanut ja vastannut, että tämä oli hänen supervoimansa ja eikös se niin ole että "with great power, comes great responsibility"?

Eräänä iltana tultuamme kotiin ravintolasta, Rafaél ohjasi minut sohvalle, polvistui eteeni ja kosi minua. En osannut edes olettaa, että hän voisi vielä jotenkin yläättää minut ja tehdä minut entistä onnellisemmaksi, mutta siinä hän oli polvillaan edessäni. "Sinun täytyy tosiaan olla varovainen tuon supervoimasi kanssa, tai ratkean vielä liitoksistani..." sanoin hiljaa. 
Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja kuiskasin hänen korvaansa, etten toivo mitään muuta yhtä paljon, kuin olla hänen vaimonsa.

Rafaél sujautti siron sormuksen nimettömääni ja minä hyppäsin hänen syliinsä. Kuiskasin hänen korvaansa, että hänen olisi jälleen käytettävä supervoimiaan...
Tälläkertaa emme päässeet eteistä pitemmälle...

Hääpäivämme jälkeistä aikaa varjosti ikävät tapahtumat kaupungissamme: Uutisotsikot olivat viimepäivinä kirjoittaneet naisiin kohdistuneista hyökkäyksistä, joiden tekijänä uskotaan olevan okkultistinen hahmo, vampyyri. Ihmiset pelkäsivät, etenkin naiset, eivätkä enää juuri liikkuneet hämärän aikaan ulkona. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että ihmiset pysyttelivät suurimman osan ajastaan neljän seinän sisällä, sillä tämä oli Midnight Hollow - täällä oli aina hämärää...

Olin tuona iltana ylitöissä. Työtoverini, jonka kyydillä kuljin töihin, oli lähtenyt kotiin jo aikaisemmin. Lopetin työt vasta aamuyön pikkutunneilla. Tarkoituksenani oli tilata taksi, mutta päätin sittenkin kävellä kotiin. Oli kaunis syksyinen yö, eikä kotimatka ollut pitkä. Laitoin Rafaélille tekstiviestin, että lähtisi tulemaan vastaan minua.

Kuljin keskustan halki ja ihmettelin kuinka hiljaista siellä oli. Aavemainen kaupunki alkoi tuntua ahdistavalta. Päätin oikaista vanhan tehdaskujan halki, sillä se lyhentäisi kotimatkaani lähes puolella. Kulkiessani hämärällä kujalla, huomasin nuoren miehen nojailevan seinään ja seuraava katseellaan kulkuani. Heti hänet nähdessäni aloin katumaan, etten ollut tilannut taksia. Kiristin tahtiani, kun olin ohittanut hänet.

Yllättäen mies oli edessäni ja tarttui hiuksiini. Jähmetyin kauhusta paikalleni, kun tuo tunkkaiselta kellarilta haiseva mies työnsi kasvonsa kaulalleni - ja haistoi minua? Hän haistoi minua siten, kuin viininmaistaja haistelee viinejä, ennen kuin ottaa siemauksen. "Mmmm..." hän mumisi haistellen minua. Minua kuvotti. Yritin rimpuilla irti hänen otteestaan, mutta hän oli kuin patsas, joka oli muurattu minuun. Hän nuolaisi kaulaani. "Sinä oletkin erityinen tapaus. Ehkä leikin sinulla hieman ensin..." hän ei suoranaisesti puhunut minulle, lähinnä ajatteli ääneen. Kännykkäni alkoi soimaan taskussani. Mies kaivoi puhelimen taskustani ja murskasi sen nyrkkinsä sisään ja hymyili minulle häijysti.

Uskomattoman nopealla liikkeellä hän riisui vaatteeni ja hetkessä olin alusvaatteisillani.
Hän painoi kivikovan ruumiinsa minua vasten ja yritti suudella minua. Hän haisi homeelle ja kuolemalle, minua kuvotti niin paljon, että jalkani pettivät altani. Käänsin pääni pois väistäen hänen suudelmansa. Hän selvästi turhautui tästä, sillä hänen silmissään välähti ja hän paiskasi minut selälleen kylmään maahan ja asettui päälleni.

Minun oli vaikea hengittää hänen allaan, ja kun hän painoi kätensä kurkulleni, pelkäsin kuolevani. Tajuntani hämärtyi, mutta tunsin miten hän avasi housunjensa vetoketjun, siirsi alushousujani syrjään ja häpäisi minut. Tässä vaiheessa toivoin kuolevani, ja suljin silmäni...

*****************************************************

Heräsin Mollyn tekstiviestiin: "Hei rakas, jos olet vielä hereillä, niin tulisitko minua vastaan? Tulen kävellen kotiin, on niin kaunis yö. Olisi ihanaa katsella auringonnousua yhdessä ;)" Olin jo vastaamaisillani jotain rivoa hänelle, kun tajusin, että hän kävelee kotiin! Yksin, kaupungin halki. Kaupungin, jossa on viimeaikoina tapahtunut kolme murhatapausta, joissa kaikissa uhri oli nainen. En vaivautunut pukemaan ulkovaatteita ylleni, vaikka ulkona oli muutama pakkasaste. Kiskoin tuolin selkänojalla olleet vaatteet niskaani ja juoksi ulos. Juostessani kohti kaupunkia ja Mollyn työpaikkaa yritin soittaa hänelle. Puhelin hälytti tovin kunnes katkesi. Inhottava olo valtasi minut, kun painon uudelleensoitto -nappulaa. Puhelu siirtyi vastaajaan. Olin paniikissa. Juoksin kohti keskustaa adrenaliinin virratessa läpi kehoni. Mieleeni oli pinttynyt kauhukuva vaimostani murhattuna yhtä brutaalisti, kuin ne kolme naisparkaa...


Käännyin vanhalle tehdaskujalle, sillä se oikaisee suoraan keskustaan. Kun tulin vanhan tehdasrakennuksen kohdalle, näin jotain, joka sai minut silmittömän raivon valtaan: vieras mies makasi vaimoni päällä, käsi hänen kurkullaan. Näin, että hän siirsi Mollyn alushousuja sivuun ja teki sellaista, mitä ei toivoisi tapahtuvan kenellekään naiselle, saatika omalle vaimolle...

Kiristin tahtiani raivoisasti ja hetkessä olin heidän luonaan. Tartuin miestä kurkusta ja revin hänet Mollyn päältä ja nostin seinälle. Mies oli kova kuin patsas ja todella raskas, mutta olin niin raivoissani, että nostin hänet kevyesti ilmaan. Puristin häntä kurkusta ja paiskasin muutaman kerran seinää vasten. Mies haukkoi henkeään.

Vilkaisin Mollya, joka oli noussut maasta ja istui takanani tuijottaen tyhjyyteen kuin järkensä kadottanut. Jos olin äsken ollut raivoissani, niin se oli pientä sen rinnalla mitä tunsin nyt, kun katsoin vaimoani. Käännyin kohti tuota kuvottavaa miestä ja paiskasin hänet maahan.

Kuristin häntä kaikilla voimillani. Mies oli selvästi hädissään ja peloissaan eikä edes yrittänyt taistella vastaan. Tunsin oudon rusahduksen käsissäni - olin katkaissut hänen kaulansa. Katkaissut tuon kivikovan olennon kaulan... Nousin hänen päältään.

Mies oli selvästi tuskissa, mutta hän hymyili vinosti ja parahti: "Et sinä minua pysty tappamaan", hän nauroi. Ehkä hän itsekin vasta tajusi tuon seikan, sillä pelko hänen silmistään oli tiessään, kun hän sanoi, että tappaisi meidät molemmat. Hän sanoi, että ensin hän nauttisi naisestani ja antaisi minun katsella kun hän häpäisisi naisen uudestaan ja uudestaan, kunnes joisi veret hänen pienestä ruumiistaan. Hän sanoi, että saattaisi jopa jättää minut eloon, jotta tajuaisin, että en kyennyt pelastamaan naistani. Ja olisi minun oma vikani, että hänen kuolemansa olisi niin julma. Hän nauroi jälleen parahdellen. "Tuollaiset luuserivampyyrit ovat aina kuvottaneet minua. Olette niin säälittävä laji, että ette edes tajua, milloin teidät on lyöty." sanoin olennolle. Hän lopetti naurunsa ja katsoi minua hieman kysyvästi. Käänsin pääni kohti taivaanrantaa ja sieltä nousevaa aurinkoa. Olento jalkojeni juuressa alkoi liikehtiä paniikinomaisesti, mutta ei päässyt ylös. Ilmeisesti kaularangan parantuminen ei ollutkaan niin nopea toimenpide, kun se oli odottanut. Auringonsäteiden yltäessä kujalle, mies kuitenkin nousi ulvahdellen pystyyn, pään roikkuessa irvokkaasti hänen härtioillaan. Hän päästi yhden lyhyen huudon ennen kuin paloi poroksi.

Käännyin Mollya kohti ja nostin hänet ylös. En sanonut mitään, vedin hänet vain itseäni vasten ja silitin hänen päätään. Molly ei itkenyt eikä sanonut mitään. Seisoi van pienen hetken paikallaan, ennen kuin työnsi minua kauemmas. -"Rakas, se on ohi... Hän ei voi vahingoittaa sinua enää. En anna kenenkään vahingoittaa sinua."

Molly puhkesi lohduttomaan itkuun. Vedin hänet jälleen syliini. "Olen niin pahoillani, etten ollut paikalla aikaisemmin..." Suutelin hänen poskiaan ja kuivasin kyyneleet.

Nostin Mollyn vaatteet maasta ja autoin häntä pukemaan. Otin hänet syliini ja kannoin hänet koko matkan kotiin. Olin lohduton, kun en tiennyt mitä voisin tehdä lohduttaakseni häntä. Hän ei puhunut koko matkan aikana mitään, hautasi vain kasvonsa paitaani ja itki.

Seuraavat viikot olivat raskaita. Molly ei poistunut talosta, töistä hän oli ottanut lomaa. Hän vain istui keittiön pöydän ääressä ja oli hiljaa... Vaikka olin kostanut miehelle, joka teki tämän vaimolleni, olin silti täynnä vihaa ja raivoa. En saanut silmistäni pois näkyä, jossa Molly makasi sen kuvottavan olennon alla liikkumatta. Kun joku tekee jotain pahaa rakastamallesi ihmiselle, se tunne joka sinut valtaa, on sanoinkuvaamattoman voimakas. Halusin olla koko ajan Mollyn vierellä, pitää häntä käsivarsillani ja tuntea että hän elää yhä, kun taas toisaalta haluaisin olla ulkona metsästämässä noita kuvottavia olentoja, tuhota heidät jokaikisen.

Noin kuukasi tapahtuman jälkeen Molly alkoi jälleen puhua ja hän vastasi kosketukseeni. Hän istui tuona iltana tuttuun tapaansa keittiön pöydän äärellä ja seurasi, kun minä valmistin iltapalaa. Yllättäen hän nousi ja tuli luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni. "Rakastan sinua niin paljon..." hän sanoi. Tartuin hänen käteensä ja silitin hänen kasvojaan. "Minäkin rakastan sinua, Molly, enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa", vastasin hänelle.

Hän hymyili varovaisesti ja kurottautui suutelemaan minua. Miten paljon olinkaan kaivannut hänen pehmeitä huuliaan! Tuttu lepattava tunne levisi vatsanpohjastani ympäri kehoani, kun hän painautui minua vasten. Ehkä arki palautuisi pikkuhiljaa normaaliksi, ja Molly saattaisi unohtaa tuon järkyttävän tapahtuman...?