My, my, my Delilah... OSA 6

Mä istuin sairaalassa valehtelematta yli viistoista tuntia ja odotin. Odotin, että joku tulis kertomaan, että mitä helvettiä mun muijalle just tapahtu!

My, my, my Delilah... OSA 5

Mä en ollut juurikaan nukkunut kuluneen parin viikon aikana. Mä kaipasin Delilahia niin että kipeetä teki. Joka aamu mä nousin varhain ja kävelin kaupungin läpi hänen kämpilleen toivoen, että hän olisi kotona.

My, my, my Delilah... OSA 4

Mä painoin kasvoni sen hiuksiin. Taivas, miten hyvälle hän tuoksui.

My, my, my Delilah... OSA 3

Mä toivoin törmääväni Delilahiin jossain.

My, my, my Delilah... OSA 2

Mä tuojotin levottomana kelloo. Se lähenteli jo kuutta. En usko, et Summer tulis. Eiks muijat oo kuitenkin melko tarkkoja aikataulun suhteen?

My, my, my Delilah... OSA 1

Mulla ei ollu mitään muistikuvaa, mikä mun alla vaikertavan mimmin nimi oli. Oliko se Atalanta? Vai oliko Atalanta sen muijan nimi, jota eilen painoin? Se ja sama, en tulis kuitenkaan tätä mimmiä enää näkeen, joten paskat nimistä.

Lullaby delirium; osa 7

"Miten minulla on sellainen olo, että on vierähtänyt enemmänkin, kuin vain yksi päivä", Nicole sanoi maaten paikallaan sängyssään. Mary ei yleensä vieraillut suoraan potilaan luona, mutta kuten sanottu, Nicole oli erikoistapaus. Mary ei sanonut mitään hetkeen. Hän seurasi Nicolen katsetta, joka pälyili tuolia hänen sänkynsä vierellä.

It's only business; osa 3

"Mihin me menemme", Ruth kysyi unisena sylissäni, kun kannoin hänet ulos. "Näytän sinulle mökkini", sanoin tunteettomasti. Oli työn ja tuskan takana, että sain kovetettua itseni, että pystyin jatkamaan tehtävääni. En ajatellut tulevaa, ajattelin vain tätä hetkeä.

It's only business; osa 2

Olin osittain oikeessa Ruthin ja jalkojen avaamisen suhteen. Ei mennyt kun muutama hassu päivä, niin jo vain jalat aukes. Ei vaan ihan silla tavalla, mitä olisin toivonut, mutta alku se tämäkin.

It's only business; osa 1

(Lullaby deliriumin päätösosa viivästyy hieman, jonka vuoksi julkaisen tässä välissä toisen tarinan.)

Mä tiesin, missä Ruth asui. En ollu koskaan nähny sitä kimmaa, mut tiesin kuka se oli, mitä se teki ja missä se asu. Oli mun työtäni tietää tollaset asiat. Työtä, josta pidin harmillisen paljon. Mä en oo koskaan ollu sellanen kultapoika, jollasta mutsi musta toivo - musta tuli aika pitkälti just päinvastasta.

Lullaby delirium; osa 6

Mary kysyi "Simeonilta" voisiko hän kertoa illan tapahtumista. "Kyllä, kerron sinulle. Mutta teen selväksi, että Nicole ei ole tehnyt mitään. Minä haluan vain suojella häntä".

Lullaby delirium; osa 5

"Tohtori Cambell, neiti Smith on valmis vastaanotollesi", hoitaja sanoi tohtori Cambellin ovelta. Hän nyökkäsi. Mary Cambell oli toiminut psykiatrisen sairaalan johtavana lääkärinä jo yli toistakymmentä vuotta, mutta ikinä hän ei ollut kohdannut niin pahoin vaurioitunutta mieltä, kuin Nicole Smithillä oli.

Lullaby delirium; osa 4

"Noniin. Kertoisitko siitä, kun viimeksi tapasit Katien", nainen sanoi. Nicole liikehti tuolillaan levottomasti. "Miksi, juuri eilenhän minä siitä kerroin". Nicole alkoi itkea lohduttomasti. "Miksi sinä kyselet minulta tuollaisia asioita, millä ei ole mitään merkitystä? Minä juuri kerroin sinulle, että Simeon teki jotain Katielle.

Lullaby delirium; osa 3

"Tapasitko Katieta enää sunnuntain jälkeen?"
"En. Minulla oli kiireinen viikko töissä".
"Entä Simeonia?"
"Kerran".
"Voitko kertoa siitä".

Ikävöin Simeonia. En ollut nähnyt häntä koko viikkona. Olin yrittänyt saada hänen puhelinnumeroaan numerotiedustelusta, mutta sille nimelle ei löytynyt puhelinnumeroa.

Lullaby delirium; osa 2

"Oletko hullu", Katie huudahti, kun kerroin hänelle eilisillasta ja kohtaamastani miehestä. "Hän olisi voinut olla hullu raiskari. Ja minkälainen mies jättää naisen YKSIN nukkumaan rannalle".

Lullaby delirium; osa 1

"Vaimoni ei lainkaan kuuntele minua. Hän vain tekee niin kuin tahtoo. Jos minä pyydän voileipää, se tarkoittaa, että haluan voileivän heti, enkä tunnin päästä". Kuuntelin asiakasta puolihuolimattomasti. Mistä helvetistä näitä idiootteja vastaanotolleni tulee? Olisiko liikaa vaadittu, jos vastaanotolleni kävelisi potilas, jolla on oikeita ongelmia, sen sijaan, että hän on idiootti, sovinisti tai laiska.

"Did I need the pain just to feel alive..."

"Did I need the pain just to feel alive
Did I get this numb just to survive
Did I need the rain just to feel alive
Did I get this cold, just to survive

Would you please, could someone please
Could someone make me unbroken again
Is there someone I could reach
Could someone make me whole again"

Anouk vei osan minua mukanaan. Olin kuin vieras omassa kehossani. Annoin hänelle sydämeni, rakkauteni - kaikkeni. Rakastuin siihen boheemiin taiteilijatyttöön, jonka tapasin vuosia sitten. Tuo tyttö vain lakkasi olemasta, kun kiireinen uranainen astui esiin.

Onnellisen avioliiton salaisuus?

Mitä on onni? Äitini aina sanoi, että nainen on onnellisin silloin, kun saa palvella miestään ja pitää hänet tyytyväisenä. Toisin sanoen, olit onnellinen, jos miehesi oli tyytyväinen. Onni on olla hyvä vaimo, niin hän sanoi. Mitä on olla hyvä vaimo? Tähän äiti vastasi, että hyvä vaimo ei kuulu, mutta näkyy. Vaimon on oltava aina edustava, pidettävä koti kunnossa ja ennen kaikkea palveltava miestään. Vaimo ei käy töissä, se on miehen tehtävä. Vaimo on aina huoliteltu ja kauneimmillaan, sillä eihän sitä koskaan tiedä, jos tulee arvovaltaisia vieraita - mikään ei nolaisi aviomiestä niin suuresti, kuin suttuinen vaimo.

"As long as I am with you..."

Halusin häntä koko ajan, taukoamatta.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Heräsin jälleen yksin vuoteestamme. En muista milloin olisin herännyt Ronyan vierestä. Joko hän oli noussut aikaisemmin ylös tai nukkunut vierashuoneessa. Kuinka kaipasinkaan niitä kiireettömiä aamuja, kun hän käpertyi kainalooni. Puoli vuotta Ronya oli ollut kuin vieras, hän ei enää katsonut minuun eikä tullut lähelleni. Ei hän ennen sitäkään ollut oma itsensä, mutta nyt hän ei päästänyt minua lähelleen senkään vertaa, mitä ennen. Olin silti päättänyt taistella - en luopuisi rakkaastani niin helpolla.

Alakerrassa oli hiljaista, aivan liian hiljaista... Sydämeni jätti lyömästä muutaman kerran, kun näin sirolla käsialalla kirjoitetun lapun jääkaapin ovessa. "En jaksa enää". Luin lapun yhä uudelleen ja uudelleen, mutta sen sisältämä karu viesti pysyi samana - Ronya oli lähtenyt. Tuttu ääni takaraivossani huusi "olet ansainnut sen, ihme ettei hän häipynyt jo aikaisemmin, senkin lurjus!". Tartuin puhelimeen ja soitin Ronyalle, mutta hän ei vastannut minulle. "Anna hänen olla, olet jo aiheuttanut tarpeeksi tuskaa", ääni päässäni sanoi. Tiesin, että olin menettänyt hänet jo vuosia sitten, mutta en kestänyt ajatusta, etten näkisi häntä enää.

Soitin Ronyan vanhemmille, omille lapsilleni, yhteisille ystävillemme, mutta kukaan ei kertonut missä Ronya oli. "Isä, anna hänen olla. Hän on jatkanut elämäänsä, ehkä sinunkin pitäisi..." sanoi tyttäreni Nella puhelimen toisessa päässä. En halunnut luovuttaa...

Päivät vaihtuivat viikoiksi, enkä ollut saanut Ronyaa edes puhelimen päähän. Ainoa todiste, että hän on edelleen olemassa, tuli eropapereiden myötä. Hän ei ollut enää vaimoni. Sydämeni särkyi, kun näin hänen nimensä papereissa.  Papereissa oli myös osoite, Ronyan uusi osoite. Sen enempää miettimättä hyppäsin autooni ja suuntasin kohti Ronyan uutta kotia.

Ronya avasi oven, mieleni teki kaapata hänet syliini eikä päästää ikinä irti. "Mitä teet täällä?", hän kysyi ontosti. Hän näytti hyvinvoivalta. Mustat renkaat hänen silmiensä ympäriltä olivat kadonneet ja hänen ihonsa oli saanut takaisin hehkunsa. Sillä hetkellä tajusin, että näin on parasta - ei ehkä minulle, mutta hänelle. "Et saisi olla täällä, Mihail. On vaikeaa nähdä sinua", hän sanoi hiljaa. Halasin häntä varovasti ja suutelin hänen otsaansa. "Halusin vain nähdä, että olet kunnossa. Voi hyvin Ronya", sanoin ja kävelin pois hänen elämästään.

Tunsin oloni tyhjäksi kun hänen talonsa katosi taustapeilistäni. Olin surullinen, sisimmässäni tuntui tyhjältä. En saattanut syyttää Ronyaa, hän oli kantanut tuskaansa kaikki nämä vuodet, ja hänen tuskansa oli varmasti kymmenkertainen omaani.

Pysäköin auton tiensivuun kotikadun varteen. Talo näytti kolkolta - kaikki se lämpö, joka siitä joskus oli huokunut, oli tiessään. Olimme yhdessä Ronyan kanssa rakentaneet tästä talosta kodin. Nyt sen seinät muistuttivat minua uskottomuudesta ja menettämästäni rakkaudesta. Muistot vilisivät silmissäni kun kävelin läpi hiljaisten huoneiden. Tässä talossa olimme kasvattaneet lapsemme, olleet onnellisia. Tämä oli minun ja Ronyan yhteinen koti, tuntui väärältä asua siinä yksin. 

Ennen kuin edes olin ehtinyt ajattelevani asiaa, huomasin jo istuvani tietokoneen äärellä näpyttelemässä myynti-ilmoitusta talosta. "Täydellinen koti isolle perheelle", kirjoitin. Sellainen minullakin joskus oli - iso perhe...