Midnight Hollow´n elämää: Perhe Asuka

Olen tykästynyt ovasti Midnight Hollowiin ja ajattelinkin kertoa siellä asustelevista perheistä (omatekemistäni). Ensimäisenä on vuorossa perhe Asuka, joka on tällähetkellä suosikkini. Juttu on aika pitkä, mulla kun on pakonomainen tarve kehittää simeilleni menneisyys. ;) Osia tulee ainakin kaksi, sillä tässä perheessä sattuu ja tapahtuu.

************************************

Nimeni on Molly Asuka, omasukua Mitsuko. Muutin Midnight Hollowiin paremman elämän toivossa. Olen köyhän perheen kuopus ja aina joutunut jakamaan kaiken omistamani kuuden sisarukseni kanssa. Äitini aina sanoi minulle, että minun pitäisi kerätä tavarani ja karata, sillä haaskasin älykkyyteni hukkaan elämällä siinä kurjassa kalastajakylässä, jossa perheeni asui. Kolme vanhempaa veljeäni työskenteli kalastusveneellä, aivan kuten isäni ja sisareni jokainen naivat kalastajan, saivat lapsia ja elivät elämäänsä autuaan tietämättöminä muunlaisesta elämästä.

Äitini ei koskaan hoputtanut minua naimisiin eikä esitellyt minua ystäviensä pojille. Hän käytti vähäiset rahansa ostaen minulle kirjoja, sillä jo minun ollessani pieni, hän huomasi minun olevan normaalia älykkäämpi. Olin ainoa perheestämme, joka sai jatkokouluttautua. Kun viimein valmistuin koulusta, keräsin tavarani, hyvästelin vanhempani ja hyppäsin junaan. Silloin minulla ei ollut päämäärää, halusin vain pois siitä pienestä kylästä.

Kylä kylän perään jäi taakseni, kun matkustin määrätietoisesti eteenpäin. Pikkuhiljaa asemat alkoivat muuttua vilkkaimmiksi ja suuremmiksi: siinä missä omassa kylässäni juna-aseman virkaa toimitti vanha maitolaituri radan äärellä, oli isommissa kylissä kunnon asemahalli. Kuusitoista tuntia matkustettuani juna pysähtyi valtavalle asemalle, jossa lähtölaitureitakin oli seitsemän vieretysten. Astuin junasta laiturille ja katsoin aseman nimeä: "Bridgeport". Ehkä jäisin tänne...

Juna-asemalla oli ihmisiä enemmän kuin asukkaita meidän kylässä. Jokaisella tuntui olevan kiire ja he rynnivät eteenpäin välittämättä kehen tai mihin törmäsivät. Taistelin tieni ihmismassan läpi kohti ulko-ovia - ainoastaan huomatakseni, että ihmiset aseman ulkopuolella käyttäytyivät samalla lailla. Kiireisiä ihmisiä tuli ja meni pilvenpiirtäjien ovista, yökerhojen valonheittimet loivat valosaastetta taivaalle niin ettet nähnyt tähtiä, autot painelivat tööttejä suojateitä ylittäville ihmisille, kaikilla oli kiire. Astuin taisin sisälle aseman ovista ja päätin, että hyppään seuraavaan junaan joka lähtee pois tästä kamalasta kaupungista...

Jälleen istuin junassa. Huokaisin syvään, kun Bridgeportin hektinen habitus jäi kauas taakseni. Painoin otsani kylmää ikkunaa vasten ja suljin silmäni. Kuuntelin hajamielisesti ääntä, joka kuulutti mille asemalle milloinkin saavuimme: " Riverwievin asema, Sunset Valleyn asema, Monte Vistan asema..." En pysynyt enää laskuissa mukana kuinka monen aseman ohi ajoimme.

Havahduin kun konduktööri ravisti kevyesti olkapäätäni. "Anteeksi neiti. Midnight Hollow on päätepysäkkimme. Teidän on jäätävä kyydistä, tai ostettava paluulippu." Kiitin konduktööriä ja nousin.

Ilma ulkona tuntui raikkaalta - tosin, Bridgeportin jälkeen ilma missä tahansa tuntuisi raikkaalta. Pakkasta oli muutama aste ja valkoinen lumivaippa peitti maisemaa.

Asema oli todella vanha viktoriaaninen rakennus, jonka seinistä maali oli rapissut ja ikkunoiden päälle oli naulattu laudat. Lautojen välistä heijastui himmeää valoa, joten oletin aseman olevan vielä käytössä. Rakennuksen ovi aukesi hurjasti naristen, puheensorina loppui kuin seinään. Astuin himmeästi valaistuun pieneen aulaan. Aulan lattia oli pölyinen, joten oletin, ettei kukaan ole kulkenut siitä pitkiin aikoihin. Aula oli malliltaan pitkä ja kapea. Vastapäisellä puolella oli isot pariovet, joiden oletin olevan pääovet. Lattia ei tuolla päädyssä ollut yhtä pölyinen. Tuossa päädyssä oli myös ovi, josta kurkkasi uteliaan näköinen vanha nainen. Nainen näytti todella yllättyneeltä minut nähdessään ja kuiskasi jotain huoneen suuntaan. Pian ovesta kurkkasi nuori kaunis, kalpeaihoinen nainen. Vanhus lähti kulkemaan minua kohti. "Olet ensimmäinen, joka astuu tuosta ovesta yli kahteenkymmeneen vuoteen. Junat käyvät täällä vain pysähtymässä ja jatkavat matkaansa takaisin. Vuosikausiin kukaan ei ole astunut junasta ulos. Oletko eksynyt kultapieni?" Vanhus ojensi kätensä ja esitteli itsensä Meredith Galviniksi. "Muutimme asemarakennuksen aikanaan asuintiloiksemme, jättäen vain tämän vanhan aulan mahdollisten matkustajien varalle. Minä ja pojantyttäreni asumme täällä ja hoidamme aseman töitä. Viime vuosian työt ovat koostuneet lähinnä siivouksesta..." vanhus sanoi ja katsoi hajamielisesti ovelle josta olin hetki sitten astellut. "... Raiteiden puoleisen oven edustaa ei kukaan ole jaksanut aikoihin siistiä, harkitsimme jopa laudoittavamme oven umpeen." Kun nainen lopetti puheripulinsa, esittelin itseni ja kerroin mistä tulen. Sen enempää miettimättä kerroin tulleen jäädäkseni ja että tarvitsen katon pääni päälle. Vanhuksen ilme kirkastui ja hän kutsui toisen naisen luokseen. Isabelleksi itsensä esittänyt nainen sanoi, että hän tietää talon, joka on ollut kauan tyhjillään. Talo on kuulemma todella vanha ja kaipaa remonttia, joka on huomioitu hinnassa.

Ajaessamme halki pienen kaupungin, huomasin että koko kaupunki on täynnä vanhoja viktoriaanistyylisiä rakennuksia. Jos totta puhutaan, kaupunki oli hieman aavemainen, kuin suoraan kauhuelokuvasta. Ihmiset olivat erikoisen näköisiä, mutta jokainen jonka ohi ajoimme, hymyili ja heilautti kättään. Isabelle sanoi, että ihmiset kylässä olivat ystävällisiä ja samaan hengenvetoon hän lisäsi ettei kylässä ollut käynyt vieraita vuosikymmeniin, joten minun tuli varautua uteliasiin katseisiin...

Kotiuduin uuteen kotiini melko nopeasti. Sain töitä kaupungin tiedelaitoksesta ja tutustuin uusin ihmisiin. Heti muutettuani naapurissa asuva nörttimies teki tuttavuutta. Hän esitteli itsensä Rafaél Asukaksi ja kertoi työskentelevänsä sairaalassa geenitutkijana. Päivittäin Rafaél vieraili luonani ja usein hän pyysi minua treffeille. Joka kerta vastasin samalla lailla: "Älä pelleile", jonka jälkeen nauroimme ja unohdimme asian, kunnes hän jälleen pyysi minua ulos. Joka kerta kieltäytyessäni treffikutsusta outo syyllisyys kalvoi sisintäni. 

Joka tapauksessa, vietimme Rafaélin kanssa paljon aikaa yhdessä ja hänestä tuli kuukausien aikana todella tärkeä minulle. Tiesin, että hän oli rakastunut minuun, minullakin oli vahvoja tunteita häntä kohtaan. En uskaltanut ottaa sitä yhtä askelta ja siirtää suhdettamme uudelle tasolle. En halunnut edes ajatella, jos juttumme ei toimisikaan, että menettäisin hänet elämästäni kokonaan.

Eräänä iltana istuimme keittiössäni tuttuun tapaamme, kun Rafaél tarttui käteeni ja kysyi, miksen päästänyt häntä lähelle. Vedin käteni pois hänen kätensä alta ja sanoin, ettei hän voinut yllättää minua tuolla tavoin tuollaisilla kysymyksillä. Hän huokaisi syvään ja näytti hieman turhautuneelta. "Olen pahoillani, mutta todella haluaisin tietää mitä sinä ajattelet..." 

Nousin ylös pöydän äärestä ja käänsin selkäni Rafaélille. "Olet paras ystäväni, Rafaél... En halua, että suhteemme muuttuu kummalliseksi", sanoin hiljaa. Pala nousi kurkkuuni, sillä en halunnut mitään muuta niin paljon, kuin tuota miestä ja tuntui hirveältä torjua hänet uudelleen ja uudelleen. Rafaél tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni. "Miksi suhteemme muuttuisi kummalliseksi? Rakastan sinua, Molly, ja haluan olla kanssasi. Muutenkin kuin vain ystävänä..." Mieleni teki kääntyä ja suudella häntä ja sanoa, että minäkin rakastan häntä, mutta sen sijaan irrottauduin hänen otteestaan ja sanoin: "Me olemme vain ystäviä, Rafaél... Miksi sinä pilasit mukavan illan jälleen ottamalla tämän aiheen esille?" Tarkoitukseni ei ollut kuulostaa niin kylmältä, kuin kuulostin. 

Rafaél irrotti otteensa minusta ja otti muutaman askeleen taaksepäin.Tunsin kyyneleiden polttelevan silmissäni, minun piti lähes taistella itseni kanssa, etten hyppäisi miehen kaulaan ja tunnustaisi rakastavani häntä. "Ole kiltti ja lähde..." sanoin ääni väristen. "Olen niin kyllästynyt tähän, Molly..." Rafaél sanoi hiljaa. "Älä sitten ota aihetta enää puheeksi. Ikinä! Olet VAIN ystävä!" Minun oli huudettava viimeiset sanat, sillä en voinut enää estää kyyneleitä, enkä halunnut Rafaélin huomaavan itkuani. Kuulin, kuinka hän kääntyi ja käveli ulos huoneesta. Hautasin kasvoni käsiini ja itkin hiljaa. Olisin niin kovin halunnut juosta miehen perään ja sanoa, etten tarkoittanut mitään mitä sanoin, mutta en pystynyt.

Kun vihdoin sain koottua itseni, päätin lähteä lähikuppilaan. Halusin jollain tapaa turuttaa aivoni ja edes hetkeksi unohtaa tunteeni Rafaélia kohtaan. 

Tilasin tuplaviskin ja oluen. Sitten toiset ja kolmannetkin. Yritin soittaa Rafaélille ja pyytää anteeksi, mutta hän ei vastannut puheluuni. Outo mies istahti viereeni, kun yritin kuudennen kerran soittaa Rafaélille. Ei vieläkään vastausta, turhautuneena laitoin puhelimen taskuuni ja syvennyin juttelemaan miehen kanssa. Ainakin hän oli halukas keskustelemaan kanssani...

Hän oli todella komea, kalpeaihoinen ja kiiluvasilmäinen ja hän tilasi meille viinipullon. Join pullon tyhjäksi hänen katsellessa ja kuunnellessa minua. 

Muistan hämärästi, että juttuni pyörivät melko paljon Rafaélin ympärillä purkiessani sydäntäni tuolle vieraalle miehelle. Hän selvästi kyllästyi jaaritukseeni, sillä hän nousi, tarttui käteeni ja ohjasi minut baarin hämärässä nurkassa olevaan syvennykseen ja suuteli kaulaani. Hänen kätensä vaelsivat ympäri vartaloani, enkä tehnyt elettäkään estääkseni häntä.  

Katselin läheisessä loosissa istuvia hahmoja, jos he olisivat kääntyneet, olisivat he nähneet, mitä syvennyksessä tapahtui. Yksi hahmoista oli pukeutunut samanlaiseen puseroon, joka Rafaélilla oli ollut aikaisemmin yllään... Tunsin palan kurkussani, kun tajusin mitä tein. Työnsin miehen pois kimpustani. Mies tarttui käsiini ja kuiskasi korvaani: "Kuuntelinko siis turhaan sinun iänikuista jaaritusta jostain luuserista? Annat ymmärtää, muttet ymmärrä antaa, niinkö?" Sanoin miehelle, että jos joku täällä on luuseri, niin se olet sinä ja siirryin baaritiskille. Olin raivoissani - olin raivoissani itselleni, tuolle miehelle sekä Rafaélille. Tilasin viskin ja kaivoin kännykkäni taskusta. Kirjoitin Rafaélille viestin: "En halua enää ikinä nähdä sinua." Jos hän ei vastaa puheluihini, niin olkoon. En tarvitse sellaista, mumisin itsekseni lähettäessäni viestin. Tilasin lisää viskiä. 

Heräsin omasta sängystäni vailla muistikuvaa, miten olin kotiin tullut ja milloin. Nousin ylös ja suuntasin keittiöön. Yllätyin, kun näin Rafaélin istumassa pöydän ääressä. Hän katsoi minua ilmeellä, joka oli halveksiva ja tyly.. Hän kertoi että löysi minut nukkumasta hänen porttinsa luota. "En ymmärrä miksi vaivauduin huolehtimaan sinut kotiin", hän sanoi tylysti. "Kannan sinut kotiin kylmästä, puen yllesi kuivat vaatteet, laitan sänkyyn, vaikka olet muutamaa tuntia aikaisemmin laittanut viestin, ettet halua nähdä minua enää." Olin sanomaisillani jotain, mutta sanat takertuvat kurkkuuni. "... Ja sinä kiität minua kertomalla, kuinka tapasit komean ja mukavan miehen, `kaikinpuolin paremman kuin minä - sanojasi lainaten, ja että sait häneltä loistavat kyydit. Sanoin sen sinulle yöllä ja sanon sen nyt: Minä en halua kuulla sekoiluistasi!" Rafaél oli raivoissaan, mutta hänen silmistään näkyi vain surua ja pettymystä. "Olen saanut tarpeekseni sinusta, en halua enkä jaksa enää välittää..." Hänen äänensä värähti viimeisen sanan kohdalla.

Rafaél nousi ja käveli ohitseni katsomatta enää minuun ja poistui käytävään.

Lysähdin lattialle ja puhkesin lohduttomaan itkuun. Hämärät muistikuvat palasivat mieleeni yöltä. En tiedä miksi olin sanonut nuo asiat hänelle. En ymmärrä miksi olin halunnut loukata häntä vielä lisää... 

"Se ei mennyt niin..." koetin huutaa Rafaélin perään, mutta sanat tulivat ulos pienenä kuiskauksena. Rafaél kuitenkin ilmestyi ovensuuhun ja katsoi minuun ilmeettömänä. Tartuin epätoivoisesti hänen käteensä ja pyysin, ettei hän lähtisi. Kiedoin käteni hänen vyötäisilleen ja sanoin etten halua hänen lähtevän.

Painoin kasvoni hänen puseroaan vasten ja itkin. En ollut ennen kiinnittänyt huomiota, miten huumaavalle hän tuoksui. Kiedoin käteni tiukemmin hänen vyötäisilleen ja pyysin toistamiseen, ettei hän lähtisi.

Rafaél irrotti käteni ympäriltään, laskeutui polvilleen ja veti minut syliinsä. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen tiheää hengitystään. En tiedä kuinka kauan nyyhkytin hänen rintaansa vasten, ennen kuin sain koottua itseni niin, että sain ymmärrettäviä sanoja suustani. Kerroin hänelle edellisillan oikean kulun ja etten tiedä miksi valehtelin hänelle yöllä. Kun kerroin hänelle todelliset tunteeni häntä kohtaan, oli minun vaikea pitää ääneni kasassa sillä olin jälleen purskahtamaisillani itkuun. "Rakastan sinua, haluan sinua... Haluan olla kanssasi", kuiskasin lopuksi ja purskahdin jälleen itkuun. 

Rafaél ei hetkeen sanonut mitään. Hän hengitti hitaasti, ja tiesin hänen sulattelevan äsken kertomaani. Hän otti kasvoni käsiensä väliin, pyyhki kyyneleeni poskiltani ja sanoi hiljaa: "Olen rakastanut sinua siitä asti kun eka kerran tapasin sinut, Molly. Olet näiden kuukausien aikana tehnyt minut lähes hulluksi, sillä se, etten saanut koksea sinuun, söi minua sisältä... Se, että sydämeni särkyi joka kerta, kun torjuit minut, oli sen arvoista että olet nyt siinä..." sitten hän suuteli minua.