Hello! Is it me you´re looking for? OSA 10

ANDRE

Briiya oli tajuttomana kaksi päivää, silloin kun löysin hänet tajuttomana olohuoneestamme. Herättyään, hän joutui viettämään sairaalassa yli kuukauden. Hänelle tehtiin testejä sekä aloitettiin syöpähoidot. Hoidot saivat vaimoni voimaan todella pahoin ja lopulta hän kieltäytyi hoidoista. Hän sanoi minulle, että viettäisi viimeiset vuotensa mieluummin kotona rakkaidensa kanssa, kuin sairaalassa käyden hoidoissa, joista ei ollut apua ja saivat hänet voimaan pahoin. En pitänyt ajatuksesta hoitojen lopettamisesta, mutta tiesin, ettei vaimoni olisi onnellinen sairaalassa.

Vaikka sairaus alkoi näkyä Briiyan kasvoilla, oli hän silti edelleen kaunein nainen, jota maa päällään kantaa. Briiya esitti vahvaa, vaikka tiesin että hänellä oli jatkuvia kipuja. Sanoin itseni irti työpaikaltani, jotta olisin saanut olla perheeni kanssa joka hetken.

Tiesin että vaimoni elinaika oli rajallinen, jonka vuoksi tein jokaisesta päivästä, kuin se olisi meidän viimeinen. Briiyan voimat vähenivät päivä päivältä. Olisin antanut oman henkeni hänen puolestaan, sisintäni raastoi kun en voinut auttaa häntä. En voinut tehdä muuta kuin katsoa vieressä, kun rakastamani ihminen tekee hidasta kuolemaa.

Vaikka Anushka ei ollut edes kymmentä vielä, hän ymmärsi äitinsä tilan. Hän tiesi, ettei äiti enää jaksanut leikkiä hänen kanssaan niin kuin ennen. Anushkan lempipuuhaa oli lukeminen. Kun oli aika mennä nukkumaan, hän kömpi meidän väliimme ja luki meille iltasadun.

- Lupaathan kasvattaa hänestä viisaan nuoren naisen...? Briiya sanoi minulle eräänä loppukesän iltana. Briiya ei usein puhunut tulevaisuudesta ilman häntä ja joka kerta kun hän otti sen puheeksi, sydämeni särkyi palasiksi. Silitin hänen kylmää poskeaan. - Voit luottaa siihen. sanoin hiljaa ja vedin hänet lähelleni. Briiya kietoi kätensä kaulalleni ja suuteli minua ahnaasti. Nostin hänet syliini ja rakastelin häntä. - Rakastan sinua, ikuisesti... Briiya huokaisi korvaani.

Seuraavana aamuna heräsin auringonnousuun; olimme nukkuneet verannalla. Briiya ei ollut vierelläni. Omituinen tunne valtasi minut. Nousin ylös ja suuntasin etupihalle. Näky, joka minua odotti nurkan takana, murensi maailmani: Briiya makasi elottomana kuistilla. Sillä hetkellä jokin sisälläni kuoli...

ANUSHKA

Äidin kuolema muutti elämämme täysin. Isä ei enää koskaan ollut oma itsensä, hän ei enää ikinä hymyillyt, hän kadotti elämänilonsa. Hän hoisi velvollisuutensa isänä mallikkaasti: kävin parhaissa mahdollisissa kouluissa ja harrastuskerhoissa ja isä oli todella tarkka kotiintulojen kanssa. Mutta hänen oma elämänsä oli täysin iloton...

Täytettyäni 14, isä lakkasi lähes kokonaan puhumasta. Minä taisin olla ainoa, jolle hän vielä puhui. Hänen silmistään oli kadonnut tyystin elämänilo.

Kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni isä sanoi minulle: - Olet aivan kuin äitisi, et uskokaan miten paljon muistutat häntä. Sinulla on hyvät avaimet elämään, älä koskaan unohda sitä. Sen jälkeen isä ei enää puhunut, ei sanaakaan.

Hän seisoi syntymäpäiväni jälkeen joka ilta rannalla tuijottamassa horisonttiin. Usein yritin saada hänet sisälle, mutta hän ei liikahtanutkaan. Olin todella huolissani isästä.

Eräänä iltana isä taas seisoi rannalla tuijottaen merelle. Menin hänen luokseen ja seisoin hetken hänen vierellään. - Tulee myrsky, sanoin ja katselin horisontin ylle kerääntyviä myrskypilviä.  Isä nyökkäsi. - Tulisit sisälle... sanoin.

Isä kääntyi ja halasi minua pitkään.  Tunsin palan kurkussani, kun isä silitti päätäni ja halasi minua. - Rakastan sinua isä, sanoin ja isä puristi minua tiukemmin. Painoin suukon hänen poskelleen ja lähdin kävelemään kotiin.

Kyyneleet polttivat silmiäni kun kävelin pois isän luota. Mieleni teki juosta takaisin isän luokse ja pakottaa hänet palaamaan sisälle. Ääni päässäni kuitenkin kehotti minua jatkamaan matkaa.

Päästyäni kuistille käännyin katsomaan isää. Hän oli riisunut vaatteensa ja ui pitkin vedoin kohti horisonttia. Puhkesin lohduttomaan itkuun ja katselin hänen peräänsä. Myrsky puhkesi, enkä enää erottanut isää pauhaavan meren seasta. Tiesin, etten enää näkisi isää elossa...

Myrsky raivosi lähes kaksi päivää. Myrskyn laannuttua, isän ruumis löytyi eräältä uimarannalta...

Isä sai viimeisen leposijan äidin vierestä. En osannut olla surullinen, sillä tiesin, että isä oli todella onneton ilman äitiä. Hän oli jaksanut ilotonta elämäänsä vain minun vuokseni, ja kun olin tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestäni, hän halusi palata äidin luokse. Minua lämmittää ajatus, että he ovat jälleen yhdessä, onnellisia.

Isä oli ennen kuolemaansa järjestänyt kaiken kuntoon: hän oli jättänyt minulle kirjeen postitettavaksi, jossa selvisi, että edesmennyt isoisäni oli jättänyt minulle valtavan perinnön, joka turvaisi tulevaisuuteni. Päätin muuttaa isoisäni kesäasuntoon, joka sijaitsi Salaisen Lähteen kylässä. Lapsuuden kotiini palasin aina silloin tällöin viettämään lomaa. Tunsin siellä aina vanhempieni läsnäolon ja se täytti minut aina onnen tunteella.

Olen Anushka Kanuslav, 27 vuotta, ammatiltani nykyään kirurgi. Opin vanhemmiltani, että ilman rakkautta ei ole elämää. Olenkin pyrkinyt elämään jokaisen päiväni, kuin se olisi minun viimeiseni, rakastaen elämää täysillä. Toivon, että jonain päivänä minunkin elämässäni olisi henkilö, jonka kanssa voin kokea samanlaista rakkautta, kuin mitä vanhemmillani oli...

Hello! Is it me you´re looking for? OSA 9

ANDRE

Aika kuluu huimaa vauhtia, kun olet onnellinen. Uusi kotimme oli täydellinen, Anushkakin sai oman huoneen. Talo sijaitsi rannalla, joten meillä oli oma ranta käytössämme. Onnemme ylle oli kuitenkin laskeutumassa tummia pilviä; Briiyan päänsäryt olivat palanneet. Hän yritti esittää vahvaa, mutta tiesin että särky vei hänen voimansa. Yritin saada hänet lääkäriin, mutta hän ei suostunut ennen kuin eräänä aamuna hän tuli kylpyhuoneesta kasvot harmaina. - Joko suostut lähtemään sairaalaan? kysyin häneltä. Briiya nyökkäsi. - Ehkä migreenilääkitys olisi paikallaan, että pääsen töihin... hän sanoi ääni väristen.

Lääkärit tekivät useita testejä ja kuvauttivat Briiyan pään. Sitten he lähettivät meidät kotiin odottamaan tuloksia. Huoli kalvoi sisintäni, mitä jos päänsärky ei ollutkaan migreeniä.

- Älä ole huolissasi rakas. Äidilläni oli migreeni, minulla on migreeni. Jahka saan lääkityksen olen taas ennallani. Briiyan puhelin soi. - Tohtori... hän sanoi ja vastasi puhelimeen. Ilme hänen kasvoillaan vaihteli; ensin hän oli hämillään, sitten hän näytti kiukkuiselta ja lopuksi eksyneeltä lapselta. - Oletteko varma? Briiya kysyi ääni väristen. - Selvä, kiitos...

Briiya ei sanonut mitään, ei edes katsonut minuun. Hän laski katseensa ja huokaisi syvään. Tiesin, mitä odottaa. En olisi halunnut kysyä, mitä lääkäri sanoi, sillä en halunnut kuulla totuutta.

- Briiya...? sanoin hiljaa ka kosketin hänen olkapäätään. Briiya puhkesi kyyneliin ja kietoi kätensä kaulani ympärille.

Silitin Briiyan päätä ja annoin hänen itkeä olkaani vasten. Ikävä tunne valtasi mieleni, vaikka en tiennyt mitä lääkäri oli sanonut. Migreenistä ei ollut kyse, siitä olin varma. Briiya vetäytyi hieman kauemmaksi minusta. - Kasvain... ei voi leikata. hän sai sanotuksi. Sanat iskivät minuun kuin tikari. Tajusin, että tulisin menettämään rakkaan vaimoni. Vedin Briiyan lähelleni ja painoin kasvoni hänen hiuksiinsa. Tunsin palan kurkussani. En halunnut itkeä Briiyan nähden, minun oli oltava vahva...

BRIIYA

Lääkäri sanoi minulle, ettei minulla ollut aikaa kuin maksimissaan kaksi vuotta. Andrelle sanoin, ettei ennusteeni ollut hyvä, en halunnut antaa hänelle turhia toiveita. Andre esitti vahvaa edessäni ja yritti olla niin normaali kuin suinkin pystyi. Huomasin, että hän otti nykyään enemmän kuvia minusta kuin normaalisti. Andre olisi halunnut viettää joka sekunnin kanssani, mutta pienen lapsen kanssa se ei ollut mahdollista. Vuoteessa hän kosketti minua niin, kuin pelkäisi minun menevän rikki. Olin jo kerran lähes suuttunut hänelle, kun sanoin etten minä mene rikki ja että en halua että tämä paska päässäni vaikuttaa seksielämäämme.

Seuraavana päivänä oli Anushkan kouluun tutustuminen. Oloni oli huono aamulla, joten päätin jäädä kotiin. Andre katsoi minua huolissaan. - Voin jäädä kanssasi kotiin. hän sanoi. - Tietenkään et jää! Kouluun tutustuminen on tärkeä päivä tyttärellemme, edes hänen isänsä on oltava paikalla.

Suutelin Andrea ja sanoin, ettei minulla ole hätää.

ANDRE

Olin huolissani vaimostani, hänen oli varmasti todella huono olla, sillä muuten hän ei olisi jättänyt tätä väliin. - Äiti on taas kipeä. Anushka enemmän totesi kuin kysyi ajaessamme kohti koulua. Nyökkäsin. Oli niin vaikea esittää vahvaa, kun joka kerta kun katsoit vaimosi kärsimystä, sydämesi särkyi.

Onneksi kouluun tutustuminen ei kestänyt pitkään. - Kulta, olemme kotona! Huusin ulko-ovelta. Briiya ei vastannut. Kehotin Anushkan ulos leikkimään. - Briiya, kulta, vastaa! huhuilin samalla kun kävelin sisään. Näin jo kaukaa Briiyan: hän makasi olohuoneen lattialla. Juoksin hänen luokseen. - Briiya! Ei...  - Isä... Onko äiti kuollut? kuulin Anushkan kysyvän ääni väristen olohuoneen ovelta. - Ei ole kulta. Olisitko kiltti ja soittaisit ambulanssin? Puhelimessa on se tarra sen näppäimen kohdalla, muistatko kun isä näytti sen sinulle? Paina siitä ja sano että äiti on kipeä. Anushka nyökkäsi ja juoksi eteiseen ja tarttui puhelimeen. Viisas tyttö, ajattelin ja käännyin takaisin Briiyan puoleen.

Hän hengittää, ajattelin. Olin neuvoton, en tiennyt mitä tehdä. Kyyneleet polttivat silmiäni. Ei vielä, ajattelin. En ollut valmis menettämään häntä. - Briiya avaa silmäsi... sanoin epätoivoisena. Kaukaisuudesta kuulin ambulanssin sireenien äänen. Tarkistin vielä hengittikö hän. Hengittää, totesin itselleni uudestaan.

En halunnut menettää vaimoani, miksei hän avaa silmiään...?

Hello! Is it me you´re looking for? OSA 8

BRIIYA

Kotiutuminen pieneen asuntoomme oli helppoa. Tilaa oli vähän, yksi huone ja keittiö, mutta me emme enempää tarviinnutkaan. Rakastin pientä kotiamme!

Menimme Andren kanssa heti seuraavana päivänä naimisiin. Me vietimme todella pienet häät; sanoimme tahdon toisillemme järven rannalla vain muutaman pakollisen todistajan läsnäollessa.

Seuraavalla viikolla niinsanotusti alkoi arki; laskuja oli maksettava, kaupassa käytävä, talo siivottava ja töitä hankittava. Onnekseni minä sain työtarjouksen taiteen arvioijana. Työnantajani oli lukenut blogiani ja pitänyt tyylistäni kritisoida asioita. Hyväksyin työpaikan. Andre puolestaan hyväksyttiin opettajaksi ala-asteelle. Ei ihan hänen unelmatyönsä, mutta lähellä kuitenki. Elämä näytti kaikinpuolin asettuvan aloilleen, kunnes yksi ilta sain tietää olevani raskaana. Pakokauhu valtasi mieleni; lapsi, tähän pieneen asuntoon?

Andre otti asian ihmeen hyvin. Hän osasi jopa iloita asiasta. - Heii, älä murehdi. Kuten isäsikin sen joskus sanoi, mehän käyttäydymme kuin kiimaiset kaniinit... Oli vain ajan kysymys milloin tämä tapahtuu.

Me aloimme säästää isompaa kotia varten. Jokaista saatua penniä oli venytettävä, jotta rahaa sai säästöön. Minä jopa maalasin muutamia tauluja, josta sain muutaman satasen. Tarkoituksenamme oli muuttaa, ennen vauvan tuloa...

Raskausaika meni yllättävän nopeasti. Tuntui kuin vasta eilen olisin saanut tietää olevani raskaana ja nyt jo kävelen pienen käärön kanssa sairaalasta ulos.

Nimesimme tytön Anushkaksi, Andren edesmenneen äidin mukaan. Andre ei meinannut laskea pientä tytärtään käsistään lainkaan. Vaikka mieltäni lämmitti suuresti tämä uusi pieni tulokas, en saattanut silti lakata murehtimasta. Päätäni oli särkenyt jatkuvasti tämä liika murehtiminen.

Kännykkäni piippasi. Tekstiviesti oli vieraasta numerosta: " Iltaa rouva Kanuslav. Anteeksi kun lähestyn teitä tekstiviestitse, mutta en arvannut soittaa näin myöhään illalla. Olen isänne asianajaja Gerald Mont ja ikäväksenne joudun ilmoittamaan, että isänne nukkui pois tänään varhain aamulla" Samoihin aikoihin, kun Anushka syntyi, ajattelin. " Hän jätti perinnöksi teille vanhan ranta-asuntonsa. Tulkaa huomenna toimistolleni, niin saamme paperiasiat kuntoon."

Olin järkyttynyt, surullinen ja samalla helpottunut. Miksi isä jätti minulle perintöä, vaikka juuri oli kieltänyt minut tyttärekseen. Tunsin oloni hyvin surulliseksi, koska isä oli kuollut ollessaan vihainen minulle. Puhelimeni soi taas. Vastasin ja puhelimen toisessa päässä alkoi puhumaan tuttu ääni, jonka olisin jo mieluusti unohtanut. - Isäsi on kuollut. isäni nuori vaimo sanoi kylmästi.

- Ja voitko kuvitella, hän ei jättänyt minulle mitään! EI MITÄÄN! Joudun muuttamaan ulos talosta. Hän jätti kaiken sinun mukulallesi!! Luulin että olitte riidoissa. -  Katarina, ole hyvä ja muuta viimeinkin pois isäni talosta. sanoin naiselle ja suljin puhelimen. Isä oli onneksi ollut aina viisas raha- ja rakkausasioissa. Äitini kuoltua, hän oli ollut kolmesti naimisissa ja joka kerran jälkeen vaimot nuorenivat. Katarina oli hädin tuskin kahtakymmentäviittä kun he menivät kolme vuotta sitten naimisiin. Isä oli antanut Katarinan tuhlata rahaa, mutta onneksi oli jättänyt tuon hyeenana testamentistaan pois. Tunsin kiitollisuutta isääni kohtaan, miten hän oli hoitanut asiat, vaikka hän oli vihainen minulle, oli hän silti turvannut lapsenlapsensa tulevaisuuden...

ANDRE

Olin hämilläni, kun Briiya kertoi minulle isänsä perinnöstä. Asianajajan toimistolla selvisi, että herra pormestari oli koko ajan etäältä seurannut tyttärensä elämää. Hänen oli kuulemma pitänyt useasti tulla pyytämään anteeksi, mutta arveli että elämämme olisi helpompaa ilman lehdistöä. Lehdistö sai tietää totuuden, kiitos katkeran lesken.

Saimme herra Montilta avaimet uuteen kotiimme. Laitoin pienen mökkimme myyntiin.

Muuttopäivä koitti. Briiya istui sängynreunalla ohimoitaan hieroen. - Taas särkee päätä? kysyin. Briiya nyökkäsi. Suutelin hellästi hänen otsaansa ja ojensin Anushkan hänen syliinsä. Otin viimeiset muttokassit ja sanoin vaimolleni. - On aika lähteä, taksi odottaa. Astuimme viimeisen kerran ensikotimme verannalle. Tuntui, kuin yksi ajanjakso elämässä olisi ohi ja toinen alkamassa. Jos olisin tiennyt miten vaikea seuraava elämänvaihe olisi, olisin pysynyt tässä nykyisessä...

Hello! Is it me you´re looking for? OSA 7

ANDRE

Seuraavan aamun vietin nenä kiinni sanomalehdessä, etsien asuntoa minulle ja tulevalle vaimolleni. Vuokrattavia asuntoja oli tarjolla melko vähän. Yksi ilmoitus kiinnitti huomioni. Talon hinta ei ollut kovin korkea ja se sijaitsi juuri Monte Vistan ulkopuolella. Soitin asunnonvälittäjälle ja jätin ostotarjouksen. Päätin olla kertomatta Briiyalle mitään asuntotarjouksen jättämisestä, sillä en halunnut että hän joutuu pettymään, jos myyjä ei hyväksy tarjoustani.

Juuri kun lopetin puhelun asunnonvälittäjän kanssa, sain puhelun yliopiston dekaanilta. Hän halusi välittömästi tavata minut ja Briiyan. Olin ymmälläni, sillä en ollut dekaanin koskaan kuullut ottavan yskittäiseen oppilaaseen tällätavoin yhteyttä. Sovin tapaavani hänet keskusauikollla hetken päästä.

Briiya oli yhtä hämillään kuin minä kävellessämme keskusaukiolle. Kun saavuimme paikalle, dekaani odotti jo meitä. En ehtinyt sanomaan mitään, kun dekaani avasi suunsa. - Sinun ja tyttöystäväsi touhut ympäri kampusta ovat antaneet yliopistollemme huonoa julkisuutta. dekaani sanoi jyrähtäen. - Stipendin myöntäjät ovat peruneet rahastuksensa sinulle, jonka vuoksi sinun on maksettava lukukausi maksut omasta pussistasi. Johtokunta on tehnyt päätöksen, että teidän kahden on lähdettävä kampukselta välittömästi.

BRIIYA

Dekaani poistui paikalta sanoen, että taksi noutaisi meidät huomenna puolenpäivän aikaan. Minut valtasi epätoivo. Minun vuokseni Andrenkin opiskelut katkesivat. Puhkesin jälleen lohduttomaan itkuun. Tunsin olevani vastuussa koko tapahtumasta. - Tämä on minun syytäni. nyyhkytin.

- Lopeta... Jos pitäisi etsiä syylistä, niin se löytyy lehdistöstä.  hän sanoi ja halasi minua.

ANDRE

Lohdutin Briyaa, joka oli vaipunut epätoivoon. Olin itsekin huolissani, mitä tekisimme ja mihin menisimme, mutta en ikinä näyttäisi huoltani Briiyalle. Minun oli pysyttävänä vahvana. - Jos... Jos koetan pyytää isältäni anteeksi, ehkä saamme hetken asua hänen luonaan. Briiya ehdotti. - Ei, kultaseni, se mies ei ansaitse sinun anteeksipyyntöäsi. Hänen tulisi pyytää sinulta anteeksi. Kyllä me jotain keksimme... koetin samalla vakuuttaa samaa itselleni. Meidän oli keksittävä jotain.

Kävellessämme kohti asuntolaa hiljaisuuden rikkoi vain Briiyan nyyhkäisyt.

Pakatessamme laukkujamme, puhelimeni soi. Näytöllä vilkkui tuntematon numero. - Haloo. vastasin. - Hei! Angela McKenth Tähtiasunnoilta soittelee, sanoi pirteä ääni puhelimen toisessa päässä. - Iloksenne ilmoitan että talo, josta jätitte ostotarjouksen, on nyt teidän. Myyjä hyväksyi tarjouksenne, onneksi olkoon. Suljin puhelimeni ja tunsin valtavaa helpotusta. Päätin olla kertomatta Briiyalle uutisia vielä, halusin yllättää hänet.

Menimme ajoissa vuoteeseen. Briiya käpertyi kainalooni. Kuten tavallista, hänen kosketuksensa sai ihoni kihelmöimään. - Uskothan minua, kun sanon, että kaikki järjestyy? kuiskasin Briiyalle. Hän nyökkäsi vaitonaisena. Kumarruin hänen ylleen ja suutelin häntä. - Huomenna kaikki on paremmin...

BRIIYA

Taksimatka kampukselta Monte Vistaan kesti useita tunteja ja olimme kaupungissa vasta iltamyöhällä. Katselin ohikiitäviä maisemia epätoivon ottaessa valtaa. - Andre näytti lähes tyytyväiseltä, mitä en saattanut käsittää. Hän oli antanut kuskille ajo-ohjeet, mutta en ollut kuullut mihin.

Kaarsimme ulos kaupungista. - Andre, kaupungin ulkopuolella ei ole hotelleja... sanoin hiljaa ja katselin taakse jäävää pientä kaupunkia. Andre hymyili, mutta ei sanonut mitään.

Pysähdyimme pienen mökin eteen. - Tervetuloa kotiin, Briiya. Andre sanoi ja auttoi minut autosta.

- Mitä, miten... sain hengäistyksi. - Sanoinhan että minulla oli rahaa säästössä. Tarkoituksenani oli viedä sinut Pariisiin, mutta tämä oli tärkeämpää. Halasin Andrea lujaa. - Sinä ihana, ihana mies! kuvitella, että hän olisi vienyt minut Pariisiin! Ja nyt hän osti meille oman kodin. Epätoivo ja huoli tulevasta väistyi helpotuksen tieltä. Tein itsekseni päätöksen, että eläisin vastedes hetkessä, enkä murehdi tulevaa...

Hello! Is it me you´re looking for? OSA 6

BRIIYA

Kolme viikkoa ennen loppukokeita isäni soitti minulle. Tuijotin hämilläni puhelimen näytöllä vilkkuvaa "isä soittaa" tekstiä, sillä hän ei IKINÄ ollut vaivautunut soittamaan minulle. Yleensä hänen vaimonsa, joka muuten ei ole äitini, hoitaa hänen puhelunsa minulle. Katsoin Andrea ihmeissään. - Isäni soittaa...? sanoin hänelle. Hän nosti katseensa kirjastaan ja kehotti minua vastaamaan.

- Isä, hei... Sanoin puhelimeen. - Olet viettänyt varsin railakasta opiskelijaelämää. Isäni ääni sanoi kylmästi toisessa päässä. Olin hämilläni. - Luulitko tosiaan, että lehdistö ei reagoisi mitenkään siihen että vietät kaiken vapaa-aikasi sen taiteilijanrentun kanssa, osallistumalla mielenosoituksiin ja käyttäytyen kuin kiimaiset kaniinit julkisilla paikoilla. Oletko lukenut uusimman sanomalehden? Isäni ääni kuulosti koko ajan kylmemmältä ja kylmemmältä. - En... sanoin hiljaa. Katselin ympärilleni, päivän sanomalehti löytyi ruokasalin viimeiseltä pöydältä.

Käänsin lehden oikeinpäin, etusivulla komeili kissankokoisin kirjaimin: "PORMESTARIN TYTÄR - taiteilijaelämää ja rietastelua"  Otsikon alla oli kuva minusta osallistumassa mielenosoitukseen. Sydämeni pomppasi kurkkuun. Käänsin sivua ja olin pyörtyä. Lehdessä oli kolmen sivun verran asiatonta tekstiä minusta sekä kuvia minusta ja Andresta harrastamassa seksiä. Kuvia oli puistosta, ravintolan vessasta, urheilusalin pukuhuoneesta, jopa meidän huoneestamme. - Miksi... ihmettelin ääneen. Isäni raivo oli miltei käsinkosketeltavisaa, kun hän aloitti huutonsa. - Kuvittelitko, että lehdistö ei huomaisi sinun käytöstäsi?! Kuvittelin että sinulla on järkeä sen verran päässäsi, että tajuat pitää matalaa profiilia, kyseessä on MINUN maineeni. Aloin itsekin suuttua. - Sinun? Minut tässä on nolattu ja levitetty yksityinen elämäni koko kansan silmien eteen. - Kyllä, minun! Sinun huono käytöksesi rinnastetaan heti minuun ja jos sinä saat huonoa julkisuutta, saan minä huonoa julkisuutta. Elämä oli helpompaa, kun sinä pysyit näkymättömissä!

Olin kuin puulla päähän lyöty. Isä ei ole koskaan ollut maailman paras isä, mutta en ikinä osannut kuvitella, etä hänen maineensa on tärkeämpi, kuin minun hyvinvointini ja elämäni. En osannut sanoa mitään. - Olen pitänyt juuri lehdistötilaisuuden ja ajttelin ilmoittaa sinulle henkilökohtaisesti. Kiellän sinut tyttärekseni. Minulla ei ole tytärtä! En anna sinun ja sinun rappiopoikaystäväsi pilata riettaalla elämäntyylillänne mainettani. Ilmoitin lehdistölle, että et ole biologinen tyttäreni, että oikea isäsi oli entinen hovimestarimme. Olin kasvattanut sinut omanani, koska lupasin äidillesi. Lehdistö ei varmasti jätä sinua rauhaan vielä hetkeen, mutta minä olen pessyt käteni sinun sotkuistasi. Lukuvuosimaksusi on peritty takaisin, joten sinun on jatkossa itse hoidettava maksusi! Et ole enää tyttäreni! Hyvästi! sitten hän sulki luurin.

Mitä juuri tapahtui? Olin niin järkyttynyt, että tuijotin vain eteenpäin, puhelin yhä korvaani vasten. Isä oli valehdellut lehdistölle minun olevan äpärälapsi ja mikä hirveintä, hän oli häpäissyt äitini muiston, joka oli uskollisin ihminen, mitä maa päällään on kantanut. Andre tuli luokseni ja katsoi sanomalehteä pöydällä. Hän ymmärsi heti, ketä soittaja oli. - Isäsi? nyökkäsin, mutta en saanut sanaa suustani. Sen sijaan aloin itkemään kuin pikkutyttö, joka on eksynyt vanhemmistaan kauppareissulla.

- Hän kielsi lehdistölle minun olevan hänen tyttärensä... sain jotenkin kerrottua hikottelujeni välissä Andrelle koko tarinan. - Hän peri takaisin lukukausimaksuni. Minun on lopetettava opiskelut, minulla ei ikinä ole varaa lukukausimaksuihin. Eikä minulla ole enää kotia, johon palata... Ajatus poislähdöstä tuntui lohduttomalta. Miten saattaisin olla erossa Andresta? Missä minä asuisin?

Andre puristi minua olkapäästä. - Älä murehdi, rakas. Sinä voit hakea stipendiä ensi lukukaudelle. Sinulla on kesä aikaa opiskella pääsykokeita varten ja minä autan sinua. hän veti minut lähelleen.

- Ja sinulla on koti, minä järjestän kaiken...

ANDRE

Tiesin, että olin saanut säästettyä melkoisen summan kokoon. Vaikka olin säästänyt sitä Pariisin matkaa varten, oli asunnon hankkiminen tärkeämpää. En kestänyt nähdä Briiyaa noin surkeana, varsinkin kun minäkin olin osasyyllinen koko katastrofiin.

- Minä olen iltaisin työskennellyt tiskaajana, joten minulla on säästössä jonkin verran. Et sinä rakkaani kodittomaksi jää, sinä muutat minun kanssani asumaan. sanoin Briyalle ja suutelin häntä.

- Haluan viettää kanssasi loppuelämäni. Menethän kanssani naimisiin? kuiskasin hänen suutansa vasten. Briiya perääntyi hieman ja näytti todella yllättyneeltä. - Oletko tosissasi? hän kysyi. Vedin hänet takaisin lähelleni ja suutelin häntä. - Näin tosissani en ole varmaan ikinä ollut...

Hello! Is it me you´re looking for? OSA 5

BRIIYA

Olimme tapailleet kaksi kuukautta ja kesänhelteet olivat lopuillaan. Olimme lähes joka hetki yhdessä. Me olimme kuin kaksi ihmistä, jotka jakoivat saman mielen. Tiesimme, mitä toinen haluaa, ennen kuin toinen edes oli ehtinyt avata suutaan.

- Ihmiset ovat alkaneet puhua... Andre kuiskasi eräs ilta korvaani. Naurahdin. - Luulenpa että he ovat alkaneet puhua jo monta viikkoa sitten. Andre hymyili minulle. - Olen keskittynyt johkiin ihan muuhun, en ole kiinnittänyt huomiota kampusjuoruihin. - Minä en ole välttynyt niiltä... sanoin.

Mieleeni palasi eilinen keskustelutuokio Mandin kanssa.

- Nauti hänestä vielä kun voit. hän oli sanonut. Vaikka pelkäsin Mandia, en perääntynyt hänen lähestyessä minua. - Mitä tarkoitat?

- Tarkoitan, että tuo ei tule kestämään. Kaikki muut tietävät sen, jopa Andre tietää sen. Mandi katsoi minuun nenänvarttaan pitkin. - Se, että hän yömyöhällä lähettelee minulle rivoja viestejä, kertoo jotain. Muutama ihminen Mandin vieressä oli nauranut ivallisesti...

ANDRE

- Haha, ja sinä uskoit tuon? kysyin Briiyalta, kun hän kertoi kohtaamisestaan Mandin kanssa. Mandista oli tullut maanvaiva, hän ajoittain uhkaili Briiyaa ja minulle hän lähetti jatkuvasti viestejä. - En varsinaisesti... Briiya sanoi nolona. - En tiedä mitä ajatella. Mistään. Tällainen tilanne on täysin uutta minulle. En ole koskaan tuntenut mitään tällaista toista kohtaan ja pelkkä ajatus siitä, että lähettäisit Mandille viestejä puistattaa. Painoin huuleni hänen otsaansa vasten; tiesin tarkalleen mitä hän tarkoitti.

En ole itsekään kokenut näin vahvoja tunteita toista kohtaan, olin jopa uskonut että minä en kykene rakastamaan. Olen alusta asti tiennyt, että Briiyan kanssa tulen olemaan lopun ikäni. Välillä tuo ajatus pelottaa minulta lähes paskat housuun.

Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja kuiskasin hänen korvaansa: - Rakastan sinua...

BRIIYA

- ... Rakastan sinua. Sanat olivat kuin lämmin aalto, jotka pyyhkivät kaiken ikävän pois mielestäni.

- Minä rakastan sinua. sanoin ja painoin pääni hänen rintaansa vasten.

Vaikka itse tiesin mitä tunsin Andrea kohtaan, en ollut tähän päivään mennessä uskaltanut ajatella rakkautta. En osannut kuvitella, että Andre olisi ensimmäinen, joka sanoisi nuo sanat.

Minua hymyilytti. Olin niin täydellisen onnellinen, että edes tulevat päättökokeet eivät kauhistuttaneet minua. Kuuntelin Anden tasaista hengitystä, joka muuttui pian hennoksi kuorsaukseksi.  Nostin pääni hänen rinnaltaan ja laskeuduin sängylle hänen viereensä. Andre oli niin komea! Hän oli ensitreffeillämme kutsunut minua Botticellin Venuksen Syntymäksi, mutta hän itse oli kuin Belvederen Apollo.

Olikohan se toisille vai kolmansilla treffeillä, kun Andre kertoi itsestään. Hän paljasti, että taide oli hänen suuri intohimonsa ja että hän joskus toivoisi saavansa opettaa taidetta muille. Hän kertoi, että oli kotoisin Ukrainasta, mutta teini-ikäisenä hänen äitinsä rakastui Pariisilaiseen muusikkoon, jolloin he jättivät Ukrainan ja Andren juoppoisän taakseen. Pariisissa Andre oli aloittanut koulun ohella taideopinnot ja oli jatkanut opintoja taidelukioon. Lukion jälkeen hän oli pitänyt välivuoden, joka venyi kuuteen vuoteen. Hän matkusti ympäri maailmaa, perehtyi eri maiden kansanperinteisiin ja taiteisiin. Muutama vuosi sitten hänen isäpuolensa otti häneen yhteyttä ja kertoi hänen äitinsä kuolleen. Silloin Andre pysähtyi ajattelemaan mitä elämällään tekisi. Hän oli 25 tuolloin, kun aloitti opinnot yliopistossa. Nyt hän oli toisen vuoden opiskelija ja pääaineena hänellä on taide.

Olin hämmästynyt aluksi miten paljon yhteistä meillä oli. Olimme asioista samaa mieltä, ainoa ero oli, että Andre uskalsi toimia periaatteidensa mukaan. Minä pelkäsin liikaa, mitä ihmiset minusta ajattelee. - Sinun on unohdettava muut, et sinä elä heille. Elät itsellesi. Andre aina sanoi minulle.

Moiskautin pienen suukon hänen poskelleen ja rupesin itsekin nukkumaan.

                                            ***********************************

ANDRE

Lukuvuosi lähestyi loppuaan, loppukokeisiin olisi aikaa enää vajaa kaksi kuukautta. Vietimme Briiyan kanssa paljon aikaa opiskellen yhdessä. Olin suunnitellut, että kesällä vien hänet Pariisiin, olin säästänyt sitä varten jo usean kuukauden ajan. Briiya ei tietenkään tiedä tästä mitään, hän ei edes tiedä, että iltaisin työskentelen kahviossa tiskaajana, jotta saan enemmän rahaa säästöön. Ei tunnu hyvältä valehdella hänelle näin, mutta haluan yllättää hänet.

Vaikka olimme olleet yhdessä jo lähes vuoden, oli suhteemme edelleen yhtä kuuma, kuin alussa. En ole vieläkään ymmärtänyt, miten hän saa minussa aikaan sellaisia reaktioita, kuin saa. Ja yhä edelleen perhoset lepattavat vatsassani, kun hän koskee minua. Briiya on päässyt enemmän kuorestaan ulos, eikä ole enää niin arka, kuin tavatessamme. Hän lopulta alkoi kuuntelemaan neuvoani "elä itsellesi, älä muille" ja lakkasi miettimästä, mitä muut hänestä ajattelevat. Tiedän, että hän ei voi ihan mitä tahansa tehdä, onhan hän merkittävän henkilön tytär...

Kännykkäni piippasi. Se oli Briiyalta. Hän sai minut käymään ylikierroksilla pelkällä tekstiviestillä... Olin Briiyalle sanonut, että olen iltaluennolla, että tulen puolenyön aikaan. Katsoin kelloa, kymmenen yli yhdeksän. Vielä olisi kaksi ja puoli tuntia siihen kun työvuoroni päättyisi. Miten minä kestän sen ajan, kun Briiyan lähettämä kuuma tekstiviesti pyörii mielessäni...

BRIIYA

Olin ennenkin lähettänyt Andrelle luennon aluksi rivon tekstiviestin, tiesin että se saisi Andren tuijottamaan kelloa ja tuntien loputtua kiirehtimään kotiin. Tiesin myös, että kaksi tuntia hänen päässään ei muuta pyörisikään ja kotiin saavuttuaan hän ottaisi minut rajusti. Ajatus sai minutkin tuijottamaan kelloa ja laskemaan sekunteja.

Kellon lähestyessä vasta kymmentä olin jo ratketa liitoksistani. Minun oli keksittävä jotain tekemistä tai tulisin hulluksi. Suuntasin kylpyhuoneeseen ja kaivoin hiustenlaittotuotteeni esille...

ANDRE

Viimein kello tuli puoli kaksitoista. Hyppäsin pyöräni selkään ja poljin asuntolalle. Briiya oli minua vastassa aulassa, hän oli kietonut ylleen ohuen lakanan, joka laskeutui kauniisti hänen muotojensa mukaan. Hän oli tupeerannut tukkansa paksuille rastoille. Hän näytti tyrmäävän kauniilta. Olin räjähtämäisilläni himosta, en malttanut odottaa enää hetkeäkään. Työnsin Briiyan hellästi aulassa olevaan ahtaaseen siivouskomeroon, painoin hänet seinää vasten ja rakastelin häntä rajusti.

BRIIYA

-  Teet minut vielä hulluksi noilla tekstareillasi. Andre huohotti selkääni vasten. - Ja näytät muuten uskomattoman hyvältä. hän lisäsi vielä ja silitti tukkaani. Käännyin ahtaassa komerossa häntä vasten ja moiskautin suukon hänen nenälleen. - Minun tekstiviestini saa sinut aina käyttäytymään varsin spontaanisti. Siivouskomeroa emme olekaan ennen kokeilleet. Andre naurahti ja työnsi komeron oven auki. Hän ojensi kätensä minulle ja kumarsi. - Jos arvon neiti suvaitsee, jatkakaamme omassa huoneessamme. Huomasin Mandin tuijottavan meitä yläaulasta. Hymyilin Andrelle ja tartuin hänen käteensä. Hän nosti minut käsivarsilleen ja lähti kantamaan kohti huonettamme. Me molemmat huomasimme hampaitaan kiristelevän Mandin, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt häneen huomiota...