"As long as I am with you..."

Halusin häntä koko ajan, taukoamatta.

"Friends with benefits?"

Elämäni ei ole erityisen dramaattista, ei sisällä synkkiä salaisuuksia tai ole muuten erityisen mielenkiintoista.

Retrotyylinen talo

Päätin luoda Roaring Heightsiin korttelin, jossa talot kaikki olisivat ns. retrotaloja, eli vanhoja puutaloja. Tämä kortteli pistää kyllä silmään kaiken sen hohdokkaan art decon keskellä, mut eihän tuo haittaa. Tälle kadulle rakentuu noin viisi taloa, enempää tontteja en saanut sinne mahdutettua. Ensimmäinen valmistui eilen ja muutin sinne edellisestä postauksesta tutun Romyn, joka kihlasi Margaretin veljen. Tämä Davis-Welles suku on niin paljon laajentunut, ettei tuota ongelmia, kun mietin kenet muihin taloihin muutan. ;D

Ethän tuomitse kirjaa kansien perusteella?

Tuntuu kuin koko suku olisi mennyt sekaisin siskoni Ronyan ja Mihailin avioerosta. Äiti oli lähes shokissa, sillä hän ei osaa käsittää ihmisiä jotka eroaa. Hän ei ymmärrä, että joskus rakkaus loppuu tai yhdessäolo tekee liian kipeää - niin kuin tässä tapauksessa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Heräsin jälleen yksin vuoteestamme. En muista milloin olisin herännyt Ronyan vierestä. Joko hän oli noussut aikaisemmin ylös tai nukkunut vierashuoneessa. Kuinka kaipasinkaan niitä kiireettömiä aamuja, kun hän käpertyi kainalooni. Puoli vuotta Ronya oli ollut kuin vieras, hän ei enää katsonut minuun eikä tullut lähelleni. Ei hän ennen sitäkään ollut oma itsensä, mutta nyt hän ei päästänyt minua lähelleen senkään vertaa, mitä ennen. Olin silti päättänyt taistella - en luopuisi rakkaastani niin helpolla.

Alakerrassa oli hiljaista, aivan liian hiljaista... Sydämeni jätti lyömästä muutaman kerran, kun näin sirolla käsialalla kirjoitetun lapun jääkaapin ovessa. "En jaksa enää". Luin lapun yhä uudelleen ja uudelleen, mutta sen sisältämä karu viesti pysyi samana - Ronya oli lähtenyt. Tuttu ääni takaraivossani huusi "olet ansainnut sen, ihme ettei hän häipynyt jo aikaisemmin, senkin lurjus!". Tartuin puhelimeen ja soitin Ronyalle, mutta hän ei vastannut minulle. "Anna hänen olla, olet jo aiheuttanut tarpeeksi tuskaa", ääni päässäni sanoi. Tiesin, että olin menettänyt hänet jo vuosia sitten, mutta en kestänyt ajatusta, etten näkisi häntä enää.

Soitin Ronyan vanhemmille, omille lapsilleni, yhteisille ystävillemme, mutta kukaan ei kertonut missä Ronya oli. "Isä, anna hänen olla. Hän on jatkanut elämäänsä, ehkä sinunkin pitäisi..." sanoi tyttäreni Nella puhelimen toisessa päässä. En halunnut luovuttaa...

Päivät vaihtuivat viikoiksi, enkä ollut saanut Ronyaa edes puhelimen päähän. Ainoa todiste, että hän on edelleen olemassa, tuli eropapereiden myötä. Hän ei ollut enää vaimoni. Sydämeni särkyi, kun näin hänen nimensä papereissa.  Papereissa oli myös osoite, Ronyan uusi osoite. Sen enempää miettimättä hyppäsin autooni ja suuntasin kohti Ronyan uutta kotia.

Ronya avasi oven, mieleni teki kaapata hänet syliini eikä päästää ikinä irti. "Mitä teet täällä?", hän kysyi ontosti. Hän näytti hyvinvoivalta. Mustat renkaat hänen silmiensä ympäriltä olivat kadonneet ja hänen ihonsa oli saanut takaisin hehkunsa. Sillä hetkellä tajusin, että näin on parasta - ei ehkä minulle, mutta hänelle. "Et saisi olla täällä, Mihail. On vaikeaa nähdä sinua", hän sanoi hiljaa. Halasin häntä varovasti ja suutelin hänen otsaansa. "Halusin vain nähdä, että olet kunnossa. Voi hyvin Ronya", sanoin ja kävelin pois hänen elämästään.

Tunsin oloni tyhjäksi kun hänen talonsa katosi taustapeilistäni. Olin surullinen, sisimmässäni tuntui tyhjältä. En saattanut syyttää Ronyaa, hän oli kantanut tuskaansa kaikki nämä vuodet, ja hänen tuskansa oli varmasti kymmenkertainen omaani.

Pysäköin auton tiensivuun kotikadun varteen. Talo näytti kolkolta - kaikki se lämpö, joka siitä joskus oli huokunut, oli tiessään. Olimme yhdessä Ronyan kanssa rakentaneet tästä talosta kodin. Nyt sen seinät muistuttivat minua uskottomuudesta ja menettämästäni rakkaudesta. Muistot vilisivät silmissäni kun kävelin läpi hiljaisten huoneiden. Tässä talossa olimme kasvattaneet lapsemme, olleet onnellisia. Tämä oli minun ja Ronyan yhteinen koti, tuntui väärältä asua siinä yksin. 

Ennen kuin edes olin ehtinyt ajattelevani asiaa, huomasin jo istuvani tietokoneen äärellä näpyttelemässä myynti-ilmoitusta talosta. "Täydellinen koti isolle perheelle", kirjoitin. Sellainen minullakin joskus oli - iso perhe...

You fed upon lust - Then love began to die...

Oli niin vaikea unohtaa. Kanssasi oli vaikea olla, jokainen kosketus tuntui kylmältä, jokainen katse anteeksi pyytävältä... Poissa oli se kiihko, lämpö ja luottamus, jota joskus välillämme oli. Ennen kosketuksesi sai perhoset lepattelemaan vatsassani, nyt kavahdan kauemmas kun tulet lähelle... En voi jatkaa näin, olen niin väsynyt. Sinä särjit sydämeni, en pysty unohtamaan sitä. Tuska ei haihdu pois...

Sinä et ymmärrä, kuvittelet että aika korjaa haavat. Me emme enää juuri puhu asiasta. Kun näet minun itkevän, et osaa sanoa mitään. Vuosia yritin elää normaalia arkea, hetken aikaa luulin jopa unohtaneeni asian. Kaikki palasi elävästi mieleeni äidin syntymäpäivillä puoli vuotta sitten. Pikkusiskoni esitteli uuden poikaystävänsä - joka oli sinun avioton poikasi! Siitä lähtien elo on ollut sietämätöntä. Tuska on jopa voimakkaampi kuin silloin, kun syrjähyppysi paljastuivat. Nähtyäni poikasi, tajusin viimein, että kaikki se oli totta. Olit tehnyt vieraiden naisten kanssa jotain, jota sinun kuului tehdä vain minun kanssani, olit koskettanut toista, hetken aikaa ollut yhtä toisen kanssa. Olit saanut lapsia toisten kanssa!

Päivät kuluivat, mutta tuska sisälläni kasvoi ja kasvoi. En jaksanut mennä enää töihin vaan jäin vapaalle. Kiersin talossamme kuin aave vailla järkeä. En tavannut enää ystäviäni enkä soitellut lapsilleni, niinkuin aikaisemmin oli tapanani.

Eräänä yönä kuljin taas levottomana hiljaisessa kodissamme. En ollut saanut taaskaan unta, levottomuus ja tuska sisälläni oli tehdä minut hulluksi!

Seisahduin peilin eteen ja näin kuvajaiseni. Tarkoitan, että todellakin NÄIN. Aikaisemmin en ollut katsonut itseäni - nähnyt itseäni. Surun täyttämät silmäni välähtivät, kun tein päätökseni ja sanoin peilikuvalleni: "Olet vielä nuori, terve nainen. Sinun on otettava itseäsi niskasta kiinni ja tehtävä se, mikä on SINULLE parasta."

Toimin nopeasti, etten muuttaisi mieltäni. Kirjoitin Mihailille viestin jääkaapin oveen: "En pysty tähän enää." Soitin isälleni, joka osasi aina ratkaista ongelmatilanteet. "Tarvitsen asunnon, nyt heti", sanoin isälle kun hän vastasi väsyneenä. Hän ei jäänyt jaarittelemaan turhia, vaan sanoi soittavansa minulle pian.

Astuin ulos ovesta, enkä enää vilkaissut taakseni. Tiesin Mihailin nukkuvan yläkerrassa. Kyyneleet polttivat silmiäni, kun ajattelin häntä ja sitä, miten paljon joskus rakastin häntä. Joskus, ennen kuin hän tuomitsi rakkauteni kuolemaan.

Kuskimme pysäköi auton eteeni ja tuli avaamaan minulle oven. Hän näytti myötätuntoiselta. "Isänne soitti minulle, minä vien teidät uudelle asunnollenne", hän sanoi samalla kun asettui ratin taakse. Katselin taloa, jota joskus saatoin kutsua kodiksi - taloa, jonka seinät olivat viime vuosina kuiskalleet muistutuksia mieheni uskottomuudesta. Kun talo viimein katosi näköpiiristä, huokaisin syvään. Unohtaisin sen kaiken, alottaisin alusta. Minun tulisi nyt huolehtia vain itsestäni. Yksin...