Oli niin vaikea unohtaa. Kanssasi oli vaikea olla, jokainen
kosketus tuntui kylmältä, jokainen katse anteeksi pyytävältä... Poissa oli se
kiihko, lämpö ja luottamus, jota joskus välillämme oli. Ennen kosketuksesi sai
perhoset lepattelemaan vatsassani, nyt kavahdan kauemmas kun tulet lähelle... En
voi jatkaa näin, olen niin väsynyt. Sinä särjit sydämeni, en pysty unohtamaan
sitä. Tuska ei haihdu pois...
Sinä et ymmärrä, kuvittelet että aika korjaa haavat. Me emme
enää juuri puhu asiasta. Kun näet minun itkevän, et osaa sanoa mitään. Vuosia
yritin elää normaalia arkea, hetken aikaa luulin jopa unohtaneeni asian. Kaikki
palasi elävästi mieleeni äidin syntymäpäivillä puoli vuotta sitten.
Pikkusiskoni esitteli uuden poikaystävänsä - joka oli sinun avioton poikasi! Siitä
lähtien elo on ollut sietämätöntä. Tuska on jopa voimakkaampi kuin silloin, kun
syrjähyppysi paljastuivat. Nähtyäni poikasi, tajusin viimein, että kaikki se
oli totta. Olit tehnyt vieraiden naisten kanssa jotain, jota sinun kuului tehdä
vain minun kanssani, olit koskettanut toista, hetken aikaa ollut yhtä toisen
kanssa. Olit saanut lapsia toisten kanssa!
Päivät kuluivat, mutta tuska sisälläni kasvoi ja kasvoi. En
jaksanut mennä enää töihin vaan jäin vapaalle. Kiersin talossamme kuin aave
vailla järkeä. En tavannut enää ystäviäni enkä soitellut lapsilleni, niinkuin
aikaisemmin oli tapanani.
Eräänä yönä kuljin taas levottomana hiljaisessa kodissamme. En ollut saanut taaskaan unta, levottomuus ja tuska sisälläni oli tehdä minut hulluksi!
Seisahduin peilin eteen ja näin kuvajaiseni. Tarkoitan, että
todellakin NÄIN. Aikaisemmin en ollut katsonut itseäni - nähnyt itseäni. Surun
täyttämät silmäni välähtivät, kun tein päätökseni ja sanoin peilikuvalleni:
"Olet vielä nuori, terve nainen. Sinun on otettava itseäsi niskasta kiinni
ja tehtävä se, mikä on SINULLE parasta."
Toimin nopeasti, etten muuttaisi mieltäni. Kirjoitin
Mihailille viestin jääkaapin oveen: "En pysty tähän enää." Soitin
isälleni, joka osasi aina ratkaista ongelmatilanteet. "Tarvitsen asunnon,
nyt heti", sanoin isälle kun hän vastasi väsyneenä. Hän ei jäänyt
jaarittelemaan turhia, vaan sanoi soittavansa minulle pian.
Astuin ulos ovesta, enkä enää vilkaissut taakseni. Tiesin
Mihailin nukkuvan yläkerrassa. Kyyneleet polttivat silmiäni, kun ajattelin
häntä ja sitä, miten paljon joskus rakastin häntä. Joskus, ennen kuin hän tuomitsi rakkauteni kuolemaan.
Kuskimme pysäköi auton eteeni ja tuli avaamaan minulle oven.
Hän näytti myötätuntoiselta. "Isänne soitti minulle, minä vien teidät
uudelle asunnollenne", hän sanoi samalla kun asettui ratin taakse.
Katselin taloa, jota joskus saatoin kutsua kodiksi - taloa, jonka seinät olivat
viime vuosina kuiskalleet muistutuksia mieheni uskottomuudesta. Kun talo
viimein katosi näköpiiristä, huokaisin syvään. Unohtaisin sen kaiken,
alottaisin alusta. Minun tulisi nyt huolehtia vain itsestäni. Yksin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti