Onnellisen avioliiton salaisuus?

Mitä on onni? Äitini aina sanoi, että nainen on onnellisin silloin, kun saa palvella miestään ja pitää hänet tyytyväisenä. Toisin sanoen, olit onnellinen, jos miehesi oli tyytyväinen. Onni on olla hyvä vaimo, niin hän sanoi. Mitä on olla hyvä vaimo? Tähän äiti vastasi, että hyvä vaimo ei kuulu, mutta näkyy. Vaimon on oltava aina edustava, pidettävä koti kunnossa ja ennen kaikkea palveltava miestään. Vaimo ei käy töissä, se on miehen tehtävä. Vaimo on aina huoliteltu ja kauneimmillaan, sillä eihän sitä koskaan tiedä, jos tulee arvovaltaisia vieraita - mikään ei nolaisi aviomiestä niin suuresti, kuin suttuinen vaimo.

Äitini opetti minulle paljon naisen tehtävistä ja kertoi, kuinka onnellinen hän itse oli saadessaan pitää isän tyytyväisenä. Isä oli hyvä mies. Hän arvosti äitiä ja hänen tekojaan todella suuresti. En olisi millään malttanut odottaa aikuistumista ja avioliittoa



Vihdoin koitti päivä, jolloin täytin 18 ja tapaisin tulevan aviomieheni. Meidän suvussamme järjestetyt avioliitot olivat hyvin tavanomaisia. Tuleva mieheni oli todella komea - ja rikas. Häiden jälkeen hyvästelin vanhempani ja muutin uuteen kaupunkiin, josta olimme ostaneet tuoreen aviomieheni kanssa talon.



Olin korviani myöten rakastunut mieheeni, olimme onnellisia. Hän usein hemmotteli minua kiitoksena siitä, että jaksoin päivästä toiseen hoitaa kotia ja ruokkia hänet. Hän antoi kotimme sisustamisen minun toteutettavakseni. " Sinä kotona vietät enemmän aikaa, joten sinun viihtymisesi täällä on tärkeää", hän sanoi, kun vei minua vapaapäivinään ostoksille. Elämämme oli täydellistä, kunnes mieheni ensimmäinen vuosiloma koitti...



"Muista, ettet näytä tunteitasi päällepäin. Hyvä vaimo piettää tuskansa", äitini vuosi toisensa perään toisti tuota samaa neuvoa, kun soitin hänelle kertoakseni, että olen peloissani. Miten minä saatoin peittää pelkoni ja esittää onnellista vaimoa, kun tiesin, että lomapäivien jälleen koittaessa sain pelätä omaa aviomiestäni.



Totuus selvisi minulle hänen ensimmäisen vuosilomansa myötä - hänellä oli alkoholiongelma. Aina kun hänellä oli pitkä loma, hän joi. Ja kun hän joi, hän muuttui aggressiiviseksi. Jos minulla olisi ystäviä, he kehottaisivat minua jättämään hänet. Kuinka saattaisin jättää hänet? Rakastan häntä, hän on kaikki mitä minulla on...



Oli tavanomainen keväinen tiistai-iltapäivä. Mieheni oli ollut nyt yhtäjaksoisesti selvinpäin kolme viikkoa ja kaksi päivää. Minussa heräsi pieni toivonkipinä joka kerta, kun mieheni oli koskematta pulloon moneen päivään - tai viikkoon. Puhelimeni soi, näytöllä vilkkui mieheni nimi. "Hei rakas", hän sanoi. "Sain ylennyksen!", hän huudahti innoissaan. Onnittelin häntä iloisesti. Tuota ylennystä hän oli odottanut siitä asti, kun kuuli, että siihen oli mahdollisuus. Hän oli nyt johtoportaassa. "Menemme työtovereiden kanssa ravintolaan syömään, joten ei tarvitse pitää ruokaa lämpimänä. Nähdään illalla", hän sanoi ja sulki puhelimen. Tiesin mitä oli luvassa: mieheni tilaa lasillisen viiniä ruoan kanssa, ehkä toisenkin, ennen kuin ehdottaa työtovereilleen piipahtamista yökerhossa. Hän tilaa vodkaa, juo ja humaltuu, tulee kotiin, juo lisää ja sammuu. Olen oppinut pysymään poissa hänen silmistään, silloin kun hän on humalassa, sillä jos hän provosoituu edes hieman, käy hän minuun käsiksi. Tai jos hänellä on ollut huono päivä, on se jollain tapaa minun syyni, joten ansaitsen selkäsaunan... Ensimmäiset aviovuodet, kun en vielä tiennyt, miten hän käyttäytyy, koetin rajoittaa hänen juomistaan. En ole koskaan saanut niin paljon turpaani, kuin silloin, kun vein hänen pullonsa...



Puoli yhdentoista aikaan havahduin ovelta kuuluvaan rapinaan. En osannut odottaa häntä näin aikaisin kotiin. Oliko hän selvinpäin? En uskaltanut liikahtaa, kuulostelin vain ääniä eteisestä. Viimein hän sai oven auki, kirosanojen saattelemana.



Tömähdys. Kaatuiko hän? Epämääräistä örinää. Ei, hän ei ollut selvinpäin. Mietin, miten pääsisin huoneeseeni hänen huomaamattaan. Istuin sohvalla liikahtamatta ja kuuntelin mieheni liikehdintää eteisessä. Äänistä päätellen hänen oli vaikea pitää tasapainonsa... Pullojen kilinää? Oliko hänellä viinaa mukanaan? Tunsin tutun epätoivon tunteen valtaavan mieleni, kun ajattelin tulevia päiviä. Miten kauan putki tällä kertaa jatkuisi? Päivän? Kaksi päivää? Viikon? Kaksi viikkoa...? Kuulin mieheni istahtavan alas eteisen penkille. Hän lauloi vanhoja kansansävelmiä vahvasti sammaltaen usean kymmenen minuutin ajan, ottaen välillä pitkän huikan viinipullostaan. En tiedä kuuntelinko hänen ölinäänsä olohuoneesta tunnin vai kaksi, mutta yö oli jo pitkällä, kun hän vihdoin sammui.



Hiivin eteiseen. Aina kun hän sammui, minun oli pakko tarkistaa, ettei hän tukehtuisi, jos sattuisi oksentamaan. Hän näytti kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta, likaiselta puliukolta retkottaessaan tuolilla suu ammollaan. Minua hieman puistatti.



Hän ei ollut koskaan näyttänyt niin epäsiistiltä, kuin hän oli viimeaikoina näyttänyt. Hänen huolittelematon tukkansa roikkui rasvaisena päätä myöden eikä hän ollut siistinyt partaansa viikkoihin. Hän oli vain ivallinen varjokuva siitä, mitä hän oli meidän mentäessä naimisiin...



Kumarruin poimimaan tyhjän pullon hänen jaloistaan. Kun hän aamulla heräisi krapuloissaan, en halunnut, että hän ensimmäisenä näkee tyhjän viinipullon. Minulla oli tapana viedä aamiainen hänen vuoteelleen - tai sinne minne hän nyt kulloinkin oli sattunut sammumaan, ennen kuin hän herää. Sekin oli äitini neuvo. "Vie hänelle ravitseva aamiainen krapula-aamuisin, ennen kuin hän herää. Se ehkä hieman auttaa hänen oloaan, eikä hänen tarvitse ottaa krapularyyppyä. Muista myös viedä tyhjät haisevat pullon pois, ethän halua, että hän ensimmäisenä herätessään haistaa alkoholin".
Aamu toisensa perään olen vienyt hänelle aamiaisen, toivoen ettei hän sinä päivänä tarttuisi pulloon. Ja aina kun se päivä on koittanut, ettei hänelle ole enää viina maittanut, olen naiivisti kuvitellut sen olevan ravitsevan aamiaisen ansiota.



"Mitäs sinä teet", mieheni sanoi heikosti sammaltaen ja tarttui minua hiuksista. "Anteeksi rakas. Siivoan vain hieman", sanoin nopeasti. Tiesin, että minun oli myönneltävä kaikkea mitä hän sanoo, muuten hän suuttuu. "Sinä siivoat silloin, kuin minä annan luvan siihen", hän jyrähti. Kumarsin päätäni pienesti. "Tietenkin, rakas". "Nyt kun olet siinä jo valmiiksi polvillasi, niin tyydytäpä minut. Siitä onkin jo liian pitkä aika, kun olet tehnyt sen suullasi", hän sanoi ja napitti housujaan auki. Tuijotin häntä, mutta en tehnyt elettäkään totellakseni häntä. "Etkö sinä aio totella minua", hän sanoi korottaen ääntään. En tiennyt mitä vastata, miten kieltäytyä ilman että hän suuttuu. "Anteeksi rakas, eikö tuon voisi jättää huomiseen", kysyin. Hän suuttui kuitenkin ja läimäytti minua huutaen, että jos hän haluaa suuseksiä nyt, on hänen sitä myös saatava. Hän pakotti pääni jalkoväliinsä. Minua kuvotti ja pelotti. Koskaan ennen hän ei ollut pakottanut minua tekemään mitään tällaista...



Mieheni tarttui minua jälleen tukasta. "Ole kiltti, annan minun mennä nukkumaan", anelin häneltä. "Mitä? Etkö halua tyydyttää miestäsi edes sen kunniaksi, että hän sai ylennyksen", hän tivasi ja tarttui käsiini yrittäen painaa minua selälleni. Vaistomaisesti panin vastaan, en halunnut häntä näin lähelle itseäsi, kun hän oli humalassa. "Senkin kiittämätön lehmä", hän karjahti ja läimäytti minua uudelleen. Horjahdin lyönnin voimasta, jonka vuoksi mieheni sai minut kaadettua selälleni.



Hän suuteli kaulaani ja haparoiden alkoi nostaa hameenhelmaani ylös. "Kenji, lopeta", huudahdin. "En halua sinua nyt. Olet humalassa, ällötät minua". Sanat vain tulivat suustani. Mies nousi käsiensä varaan päälleni ja tuijotti minua vihaisena. "Mitä sinä sanoit", hän jyrähti. "Sanoin, että en halua sinua", huusin sanat uhmakkaasti vasten hänen kasvojaan.



Viha leimahti hänen humalaisissa silmissään ja kun yritin rimpuilla hänen altaan pois, löi hän pääni lattiaan, niin että tajuntani hämärtyi. Hän painoi kätensä kurkulleni samalla kun toisella kädellä laski alushousujani ja otti minut väkisin. Silmissäni vilisi tähtiä, kun yritin pysyä tajuissani. Mieheni puristi sormiaan tiukemmin kaulani ympärille. Muistan tuijottaneeni häntä silmiin koko sen ajan kun pysyin tajuissani. Kun viimein luovutin ja lakkasin panemasta vastaan, menetin tajuntani.



Heräsin eteisen lattialta. Päätäni särki ja kurkkuani kivisti. Talossa oli hiljaista. Nousin varovaisesti ylös. Oliko mieheni lähtenyt jo töihin? Kuljin keittiön läpi olohuoneeseen, josta löysin mieheni. Hän nojasi ruokapöytään ja näytti kummalliselta.



Minut huomattuaan, hän ei heti sanonut mitään. Hän näytti yhtä surkealta, kuin minusta tuntui. "Izanami... eilinen", hän aloitti. "En tiedä miksi tein niin". Tunsin yhtä aikaa suunnatonta sääliä että vihaa häntä kohtaan. Eilinen oli mennyt liian pitkälle, sillä oikeasti pelkäsin henkeni puolesta. "Minä tiedän. Olet heikko ihminen, joka tarvitsee alkoholia selviytyäkseen arjesta", sanoin tylysti. Hän katsoi minua hiukan hämillään, sillä ei ollut tottunut minun sanovan hänelle tylysti vastaan. "Kenji, minä en jaksa enää. Luulen, että muutan pois", sanoin hiljaa.



Mieheni silmissä näkyi suunnatonta surua, kun hän polvistui eteeni. "Olen niin pahoillani, Nami. Olen heikko ihminen, joka ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan turvautuu pulloon. Ole kiltti, anna minulle mahdollisuus olla parempi aviomies". Laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja painoin käteni hellästi hänen päänsä päälle. "Olisit paljon parempi aviomies, jos puhuisit vaimollesi tunteistasi, etkä turvautuisi pulloon". Kenji piti yhä kasvojaan kohti lattiaa. "Kun juon, se on ainoa keino unohtaa syyllisyydentunto, jota olen kantanut sisälläni siitä asti, kun ensi kertaa löin sinua. Ja sitten teen sen uudestaan ja taas muistikuvat on turrutettava. Syntyy loputon oravanpyörä, josta ei ole ulospääsyä. Jos minussa olisi ollut kylliksi miestä silloin vuosia sitten myöntämään virheeni ja puhumaan asiasta sinun kanssasi, pyytää sinun anteeksipyyntöäsi, olisimme säästyneet paljolta. Sinä olisit säästynyt kaikelta siltä kivulta, jota sinulle tuotin. En tiedä miksi jatkoin tuota loputonta kiertoa, vaikka tiesin, etten saanut niitä hirveitä muistikuvia pyyhittyä pois. Tekoni tulee aina pysymään mielessäni, sinun ruhjotut kasvosi on palanut niin vahvasti verkkokalvoilleni, ettei maailmassa riitä alkoholi niiden pois pyyhkimiseen. Eilinen..." hänen äänensä murtui. "... en löydä sopivia sanoja kuvaamaan, miten väärin tein. Nöyrästi pyydän sinulta mahdollisuutta todistaa, että olen arvoisesi mies.".



Hän nosti kasvonsa ja katsoi minua silmiin. Hän näytti todella surulliselta. Hän ei ollut koskaan, ei missään tilanteessa ottanut puheeksi niitä kertoja, jolloin hän oli lyönyt minua. Yleensä hän oli vältellyt minua muutaman päivän niiden kertojen jälkeen, kun hän oli käynyt minuun käsiksi. Siksi olinkin aina olettanut, ettei hän muistanut. En osannut ajatellakaan, että hän joi siksi, että unohtaisi ne kerrat... Todellinen oravanpyörä, ajattelin. "Miksi ihminen, joka tietää ettei viina sovi hänelle, juo silti", huomasin kysyväni ääneen. Häpeissäni käänsin katseeni lattiaan ja pyysin anteeksi sanojani.


Mieheni tarttui käteeni ja veti minut lähelleen. "Sinä et enää ikinä pyydä anteeksi. Sinä et ole koskaan tehnyt mitään väärää. Mutta kysymykseesi vastaten: ihminen on heikko". Silmiäni poltteli. Painoin kasvoni mieheni olkaa vasten ja itkin. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja piti minua lähellään. "En halua enää pelätä sinua", sanoin hiljaa. Mies värähti ja tiukensi otettaan ympärilläni. "Yksi mahdollisuus. Jos joudun vielä pelkäämään, minä lähden", sanoin hiljaa. "Kunniani kautta, vannon että tulen vielä olemaan arvoisesi mies, jota sinun ei tarvitse pelätä", hän sanoi.


Kolme vuotta, kuusi kuukautta, viikko ja kaksi päivää on tuosta kauheasta illasta ja siitä, kun mieheni edellisen kerran tarttui pulloon. Hän on pitänyt lupauksensa ja ollut täydellinen aviomies. Välillä näen hänen tuijottavan minua surullisena, jolloin hän on tullut luokseni ja pitänyt minua hetken lähellään. Hän sanoo, että välillä muistikuvat niistä kerroista, kun hän on hakannut minua, tulee niin vahvasti mieleen, että hänen on pakko pitää minua sylissään. Näin hän todistaa itselleen, että olen vielä siinä - kunnossa...