Hello! Is it me you´re looking for? OSA 10

ANDRE

Briiya oli tajuttomana kaksi päivää, silloin kun löysin hänet tajuttomana olohuoneestamme. Herättyään, hän joutui viettämään sairaalassa yli kuukauden. Hänelle tehtiin testejä sekä aloitettiin syöpähoidot. Hoidot saivat vaimoni voimaan todella pahoin ja lopulta hän kieltäytyi hoidoista. Hän sanoi minulle, että viettäisi viimeiset vuotensa mieluummin kotona rakkaidensa kanssa, kuin sairaalassa käyden hoidoissa, joista ei ollut apua ja saivat hänet voimaan pahoin. En pitänyt ajatuksesta hoitojen lopettamisesta, mutta tiesin, ettei vaimoni olisi onnellinen sairaalassa.

Vaikka sairaus alkoi näkyä Briiyan kasvoilla, oli hän silti edelleen kaunein nainen, jota maa päällään kantaa. Briiya esitti vahvaa, vaikka tiesin että hänellä oli jatkuvia kipuja. Sanoin itseni irti työpaikaltani, jotta olisin saanut olla perheeni kanssa joka hetken.

Tiesin että vaimoni elinaika oli rajallinen, jonka vuoksi tein jokaisesta päivästä, kuin se olisi meidän viimeinen. Briiyan voimat vähenivät päivä päivältä. Olisin antanut oman henkeni hänen puolestaan, sisintäni raastoi kun en voinut auttaa häntä. En voinut tehdä muuta kuin katsoa vieressä, kun rakastamani ihminen tekee hidasta kuolemaa.

Vaikka Anushka ei ollut edes kymmentä vielä, hän ymmärsi äitinsä tilan. Hän tiesi, ettei äiti enää jaksanut leikkiä hänen kanssaan niin kuin ennen. Anushkan lempipuuhaa oli lukeminen. Kun oli aika mennä nukkumaan, hän kömpi meidän väliimme ja luki meille iltasadun.

- Lupaathan kasvattaa hänestä viisaan nuoren naisen...? Briiya sanoi minulle eräänä loppukesän iltana. Briiya ei usein puhunut tulevaisuudesta ilman häntä ja joka kerta kun hän otti sen puheeksi, sydämeni särkyi palasiksi. Silitin hänen kylmää poskeaan. - Voit luottaa siihen. sanoin hiljaa ja vedin hänet lähelleni. Briiya kietoi kätensä kaulalleni ja suuteli minua ahnaasti. Nostin hänet syliini ja rakastelin häntä. - Rakastan sinua, ikuisesti... Briiya huokaisi korvaani.

Seuraavana aamuna heräsin auringonnousuun; olimme nukkuneet verannalla. Briiya ei ollut vierelläni. Omituinen tunne valtasi minut. Nousin ylös ja suuntasin etupihalle. Näky, joka minua odotti nurkan takana, murensi maailmani: Briiya makasi elottomana kuistilla. Sillä hetkellä jokin sisälläni kuoli...

ANUSHKA

Äidin kuolema muutti elämämme täysin. Isä ei enää koskaan ollut oma itsensä, hän ei enää ikinä hymyillyt, hän kadotti elämänilonsa. Hän hoisi velvollisuutensa isänä mallikkaasti: kävin parhaissa mahdollisissa kouluissa ja harrastuskerhoissa ja isä oli todella tarkka kotiintulojen kanssa. Mutta hänen oma elämänsä oli täysin iloton...

Täytettyäni 14, isä lakkasi lähes kokonaan puhumasta. Minä taisin olla ainoa, jolle hän vielä puhui. Hänen silmistään oli kadonnut tyystin elämänilo.

Kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni isä sanoi minulle: - Olet aivan kuin äitisi, et uskokaan miten paljon muistutat häntä. Sinulla on hyvät avaimet elämään, älä koskaan unohda sitä. Sen jälkeen isä ei enää puhunut, ei sanaakaan.

Hän seisoi syntymäpäiväni jälkeen joka ilta rannalla tuijottamassa horisonttiin. Usein yritin saada hänet sisälle, mutta hän ei liikahtanutkaan. Olin todella huolissani isästä.

Eräänä iltana isä taas seisoi rannalla tuijottaen merelle. Menin hänen luokseen ja seisoin hetken hänen vierellään. - Tulee myrsky, sanoin ja katselin horisontin ylle kerääntyviä myrskypilviä.  Isä nyökkäsi. - Tulisit sisälle... sanoin.

Isä kääntyi ja halasi minua pitkään.  Tunsin palan kurkussani, kun isä silitti päätäni ja halasi minua. - Rakastan sinua isä, sanoin ja isä puristi minua tiukemmin. Painoin suukon hänen poskelleen ja lähdin kävelemään kotiin.

Kyyneleet polttivat silmiäni kun kävelin pois isän luota. Mieleni teki juosta takaisin isän luokse ja pakottaa hänet palaamaan sisälle. Ääni päässäni kuitenkin kehotti minua jatkamaan matkaa.

Päästyäni kuistille käännyin katsomaan isää. Hän oli riisunut vaatteensa ja ui pitkin vedoin kohti horisonttia. Puhkesin lohduttomaan itkuun ja katselin hänen peräänsä. Myrsky puhkesi, enkä enää erottanut isää pauhaavan meren seasta. Tiesin, etten enää näkisi isää elossa...

Myrsky raivosi lähes kaksi päivää. Myrskyn laannuttua, isän ruumis löytyi eräältä uimarannalta...

Isä sai viimeisen leposijan äidin vierestä. En osannut olla surullinen, sillä tiesin, että isä oli todella onneton ilman äitiä. Hän oli jaksanut ilotonta elämäänsä vain minun vuokseni, ja kun olin tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestäni, hän halusi palata äidin luokse. Minua lämmittää ajatus, että he ovat jälleen yhdessä, onnellisia.

Isä oli ennen kuolemaansa järjestänyt kaiken kuntoon: hän oli jättänyt minulle kirjeen postitettavaksi, jossa selvisi, että edesmennyt isoisäni oli jättänyt minulle valtavan perinnön, joka turvaisi tulevaisuuteni. Päätin muuttaa isoisäni kesäasuntoon, joka sijaitsi Salaisen Lähteen kylässä. Lapsuuden kotiini palasin aina silloin tällöin viettämään lomaa. Tunsin siellä aina vanhempieni läsnäolon ja se täytti minut aina onnen tunteella.

Olen Anushka Kanuslav, 27 vuotta, ammatiltani nykyään kirurgi. Opin vanhemmiltani, että ilman rakkautta ei ole elämää. Olenkin pyrkinyt elämään jokaisen päiväni, kuin se olisi minun viimeiseni, rakastaen elämää täysillä. Toivon, että jonain päivänä minunkin elämässäni olisi henkilö, jonka kanssa voin kokea samanlaista rakkautta, kuin mitä vanhemmillani oli...