Muistatko, kun ensi kerran kohdattiin? Olit juuri muuttanut Irlannista kaupunkiimme, etkä tuntenut ketään. Istuit koulubussissa pelokkaan oloisena, oranssi pörröinen tukka sojottaen kohti taivasta. Istuin viereesi, halusin olla ystäväsi. Hymyilit tuolloin arasti, olit niin kovin pieni. Olit pieni jopa seitsenvuotiaaksi. Muistatko miten iloiseksi tulit, kun istuin viereesi?
Muistatko kuinka poljin toiselle puolelle kaupunkia, jotta saisin leikkiä kanssasi pienen hetken joka ilta?
Muistatko sen kesän, kun täytimme kymmenen? Sen kesän, kun et enää halunnut leikkiä kanssani? "Tytöt on tyhmiä", sanoit. Mahdatko muistaa, miten surulliseksi tulin, kun sanoit, ettet enää halua olla ystäväni...?
Muistatko kuinka usean vuoden ajan haikeasti katsoin perääsi koulubussissa, kun kävelit ohitseni uusien ystäviesi kanssa etkä huomannut minua. Muistatko, kuinka uudet ystäväsi kiusasivat minua päivästä toiseen?
Muistatko sen päivän, kun uudet ystäväsi olivat tönäisseet minut koulun suihkulähteeseen tehden minusta koko koulun naurunaiheen? Muistatko, että tulit samana iltana oveni taakse ja pyysit anteeksi? Sanoit, että ystäväsi jättävät minut vastaisuudessa rauhaan, sinä pitäisit huolen siitä. Muistatko, kun samaan hengenvetoon sanoit ikävöineesi minua ja olit pahoillasi, että olit jättänyt minut yksin? Teit minut niin onnelliseksi noilla sanoilla. Mahdoinkohan ikinä sanoa sitä sinulle?
Muistatko, miten olin valmis odottamaan sinua tuntikausia pakkasessa, kun olit myöhässä sovitusta tapaamisesta? Pieni lampi keskustan ulkopuolella oli "meidän paikkamme". Muistatko, miten vietimme siellä monet illat pohtien, missä olisimme kymmenen vuoden kuluttua? Tai viiden. Olit aina myöhässä. Aina minä odotin...
Muistatko miten paljon hermostuit, kun yritin suudella sinua? Tai kun sanoin, että haluan olla tyttöystäväsi? Sanoit sen olevan sosiaalinen itsemurha meille molemmille, edes sinä, niin suosittu kuin olitkin, et olisi voinut estää siitä seuraavaa kiusaamista. Muistatko, että olit vaiti, kun sanoin, että minusta tuntuu pahalta, kun et juttele minulle koulussa?
Muistatko kun sanoit minulle, että olisimme ystäviä ikuisesti? Mahdoitko tietää, että tuo lause oli kuin isku vasten kasvoja, sillä halusin olla niin paljon muutakin, kuin vain ystävä?
Muistatko, kun sinä otit sen ratkaisevan askeleen, ja suutelit minua? Sanoit, että olin sen riskin arvoinen, että meistä molemmista tulisi koulun hylkiöitä. Muistatko mitä tapahtui? Ei mitään. Kukaan ei välittänyt meidän seurustelusta.
Muistatko, kun olit luonani ensimmäistä kertaa yötä? Muistatko isäni, joka teki sinulle selväksi, mikä oli soveliasta, mikä ei? Muistatko, että tuo oli se sama päivä, kun sait kuulla äitisi sairastaneen usean vuoden ajan sydänsairautta? Muistatko, että hänelle oli tuolloin ennustettu, että hän eläisi maksimissään muutaman kuukauden?
Muistatko, miten kauhuissasi tuolloin olit? Pelkäsit menettäväsi äitisi. Muistatko, että äitisi oli ollut sairas jo pitkään, he eivät vain olleet kertoneet sinulle.
Muistatko, mitä äitisi sanoi sinulle tuona samana päivänä? Se taisi olla ainoa kerta, kun äitisi oli äiti, eikä vain nainen, joka synnytti sinut ja elättää sinut. "Elä, nauti ja koe asioita. Rakasta täysillä, älä koskaan epäröi. Älä koskaan kadu mitään. Katumaan ehtii kuolinvuoteella. Rakasta lapsiasi, älä uraasi, niinkuin minä ja isäsi olemme tehneet..." Muistathan tuon kaiken? Muistathan, että olet selvinnyt tuosta kaikesta, se on tehnyt sinusta Sinut. Muista, että selviät mistä vain. Muista äitisi sanat ja tee kuten hän käski, ei niin kuin hän itse teki.
Sen piti olla elämämme onnellisin päivä. Kaikki kokemamme, yhteinen taipaleemme huipentuu tähän päivään, tähän hetkeen. Sanoimme toisillemme "tahdon" ja aloitimme yhteisen elämän avioparina.
Leikkasimme hääkakkua, kun äitisi parahti ja kaatui maahan, kuolleena. Hänen sydämensä petti. Kaikki nämä vuodet olivat olleet hänelle vain lisäaikaa, sillä lääkäreiden ennusteiden mukaan, hänen olisi kuulunut olla kuollut jo useita vuosia sitten. Et puhunut mitään, tuijotit vain eteesi, kun äitisi vietiin pois. "Huono alku avioliitolle", kuiskailtiin vieraiden joukossa...
En osannut lohduttaa sinua. Tiesin, ettet ollut kovin läheinen äitisi kanssa. Vanhempasi eivät koskaan olleet niin sanottuja rakastavia vanhempia. He antoivat taloudenhoitajanne hoitaa kasvatuksesi. "Ehkä äitisi jaksoi tähän asti vain, koska halusi nähdä ainoan lapsensa astelevan vihille", sanoin sinulle.
"Meidän ei tarvitse tehdä sitä tänään, rakas", sanoin sinulle hiljaa. Me emme olleet vielä kertaakaan rakastelleet, olimme säästäneet sen tähän iltaan. Istuit hiljaa sängyn reunalla ja tuijotit eteesi. "Oliko tämä enne? onko avioliittomme kirottu?" kysyit hiljaa. Olin hämilläni kysymyksestäsi. "Tietenkään ei ole. Olen varma, että tämä oli ainoa syy, ettei äitsi ollut antanut periksi aikaisemmin. Tiedän sen", sanoin sinulle hiljaa.
Laskeuduit vierelleni vuoteeseen ja vedit minut lähellesi. Uskalsin hymyillä sinulle, sinä hymyilit varovaisesti takaisin, mutta hymysi ei yltänyt silmiisi. "Ei meidän tarvitse..." sanoin uudelleen, kun suutelit kaulaani. " Hääjuhlamme ei ollut sitä mitä toivoimme, olkoon edes hääyö se, mitä haluamme. Ja enemmän..." sanoit ja suutelit minua.
Toivon, että hymyilisit enemmän. Tuosta kaikesta on jo niin paljon aikaa. Olet kaikkeni ja enemmänkin.
Minulla on loppuelämme aikaa todistaa sinulle, ettei liittomme ole kirottu. Olemme onnellisia. Hymyilisit enemmän!
En anna minkään tulla väliimme. Pidän sinusta huolen, olen vaimosi.
Olet elämäni rakkaus, tulet aina olemaan. Hymyilisit enemmän! Rakastan sinua!
Tää oli tosi ihana!
VastaaPoistaHienosti johdattelit lapsen elämästä avioliittoon asti. Jotenkin niin surullinen, mutta silti todella ihana tunnelma.
:)