"Despite the heartache and crap I put you through, please forgive me!"

Kaunis, ihana Ronya... Kuinka paljon rakastankaan sinua! Rakastan suloista ääntäsi, lempeää katsettasi. Rakastan myös sitä, kun suuttuessasi tuhahdat turhautuneena. Rakastan tapaasi katsoa minua - tapaa, joka saa vatsani muljahtamaan ympäri ja pulssini kiihdyksiin. Rakastan tädyellistä vartaloasi, pehmeää ihoasi, tuoksuasi... Rakastan sinun tapaasi upottaa kyntesi selkääni rakastellessamme, rakastan seksiä kanssasi! Ainoa mitä en rakasta, on nähdä sinun kyyneleesi...

"Tavataanko?" luki usein puhelimeni näytöllä. Jatkuvia treffipyyntöjä naisilta, joita en edes tuntenut. En tiedä mitä ajattelin, kun tapasin Elenan. En edes pitänyt hänestä. En tiedä mitä ajattelin silloinkaan, kun tapasin hänen äitinsä, Lingin. Hänestä pidin vielä vähemmän - hullu, pirttihirmu eukko, joka kimeällä napinallaan ajaa miehen kuin miehen hulluksi. En yhtään ihmettele, että Lucas paneskeli ympäriinsä, kun kotona odotti niin hullu ämmä.

Mutta mitä minä tässä teen? Kotona odottaa maailman upein nainen, ja minä seison tässä kuuntelemassa Elenaa ja sitä, miten hänellä ei ole pikkuhousuja yllään.
En tee elettäkään estääkseni häntä, kun hän painautuu minuun kiinni ja ohjaa käteni hänen hameen alle. "Tosiaan, ei pikkuhousuja", ajattelin.
Mikä tätä naista vaivaa? Hän on naimisissa, onnellisesti tietääkseni, ja tuossa hän kiehnää edessäni kuin kiimainen katti. Hän ällöttää minua. Minä ällötän minua! Seuraan naista teatterille, jossa hän ohjaa minut syrjäiselle penkkiriville. Istun alas, kun nainen alkaa availla housujani. Päässäni pyörii vain kysymys "miksi teet tätä??"... Menee hetki ennen kuin tajuan, että Elena vatkaa kättään turhautuneena jalkovälissäni. Tuo nainen ei kiihota minua pätkääkään, en odottanutkaan mitään tapahtuvan. Hän ei ole Ronya, Ronya joka jo pelkällä katseella saa minut juhlakuntoon... Lämmin aalto kulkee lävitseni, kun ajattelen vaimoani. Elena huokaisee tyytyväisenä, ja istuu syliini. Hän kietoutuu minuun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen ja yrittää suudella minua. Tuijotan naisen läpi, ja ajattelen Ronyaa. En saata ymmärtää, miksi olen tässä. Mikä minua vaivaa??

Poistuin teatterilta sanomatta sanaakaan Elenalle. "Hei komea poika. Toivottavasti se oli edes puoliksi niin mahtavaa sinulle, kuin se oli minulle. Tavataanko vielä" piippasi kännykkäni poistuttuani teatterilta. En tiedä mitä ajattelin kun näpyttelin vastauksen "Ylihuomenna, meillä, vaimo työmatkalla". Painettuani "lähetä viesti" -painiketta, suutuin itselleni. Heitin kännykäni puistohuvilan seinään - aivan kuin se peruuttaisi äskeisen viestin. Painoin otsani kylmää huvilanseinää vasten ja huokaisin syvään. Ehkä menisin vain kotiin ja kertoisin Ronyalle kaiken. Hänen sydämensä särkyisi, en tiedä kestäisinkö sitä... Miksi tein tällaista?!

"Oletko kunnossa, Mihail?" kysyi pehmeä ääni takaani. Takanani seisoi vaalea nainen, minulla ei ollut hajuakaan kuka hän oli. Olin välillä hämilläni, miten moni tunsi minut nimeltä, mutta minä en tuntenut ketään. Niin siinä käy, kun nait kylän kuuluisimman suvun tyttären. "Olen Meri" nainen sanoi ilmeisesti tajutessaan hölmistyneestä ilmeestäni, ettei minulla ollut käsitystäkään kuka hän oli. Meri... Meri! Se Meri joka lähetteli alastonkuvia itsestään minulle? Se Meri, jonka vuoksi jouduin vaihtamaan puhelinnumeroa...? Nainen tuli aivan liki, minua ällötti. En silti pistänyt vastaan kun hän laski housuni ja tarttui jalkoväliini. Oliko nyt joku yleinen kiima-aika, vai mikä sai kaupungin naiset näin sekaisin? Näin mielessäni Ronyan kasvot, Ronyan, jota en ikinä halunnut loukata näin...

Meri kietoi jalkansa ympärilleni ja käski minun naida häntä. "Hullu nainen", ajattelin, kun nostin hänet syliini ja painoin huvimajan seinää vasten. Meri huokaili äänekkäästi, minulle vaati paljon työtä että sain homman hoidettua. Päässäni hakkasi omatunto, omatunto, jonka jatkuva kolkutus aiheuttaa migreeniä. Omatunto, joka soimaa minua joka hetki, omatunto joka jatkuvasti sanoo: "Sinulla on kaunis, upea vaimo kotona. Miksi teet tällaista? Nytkin tämä seksiakti on sinulle enemmän suoritus, kuin nautinnonlähde." Olin jo jättämäisilläni homman kesken, mutta tiedän ettei kunniani kestäsi mainetta "tuhkamunaisuudesta". Ajattelin Ronyaa, hänen täydellisesti kaartuvaa lantiotaan, pyöreitä rintojaan, pehmeitä pakaroitaan... Puristin silmäni tiukemmin kiinni, kun tunsin lämpimän aallon lähtevän liikkeelle. Olisin antanut vasemman käteni, jos tuo nainen, joka huohotti värähtelevää kehoani vasten, olisi ollut Ronya... Irrotin otteeni naisesta, joka putosi sylistäni. Vihasin ja halveksin itseäni. Potkaisin naisen housut kylmästi häntä kohti. "Peitä itsesi, nainen", sanoin tylysti. Oli niin helppo purkaa viha ja halveksinta, jota itseäni kohtaan tunsin, johonkin toiseen henkilöön.
 "Älä enää lähetä minulle kuvia itsestäsi. Et ole niin vetävän näköinen, että kuviasi arvaa katsella", sanoin Merille kylmästi, kun napitin housujani. Nainen katsoi minua surullisena, olin selvästi loukannut häntä. Minusta tuntui pahalle. En halunnut olla ilkeä kenellekään. Tiesin, että jos olisin nyt kiltti naiselle, hän ei jättäisi minua rauhaan...

Kävelin nopein askelin pois puistosta, en halunnut kuulla Merin nyyhkäyksiä. Kenties särjin hänen sydämensä... Miksi, MIKSI olin pannut häntä? Hän ei ole minulle mitään, ei tule koskaan olemaan. Minulla on Ronya, rakas, ihana Ronya. Hyppäsin autooni, joka oli parkkeerattu keskustan laidalle. Ajoin keskustan läpi, mutta en jatkanut matkaani kohti kotia. Ajoin monta kilometria kaupungin ulkopuolelle, halusin hetkeksi pois.

Pysähdyin pienelle kukkulalle ja katselin kaupunkia. Kuinka helppoa olisi vain jatkaa matkaa, kadota? Siten välttyisin näkemästä Ronyan sydämen särkyvän, kun hän kuulee teoistani. Istuin alas pehmeälle nurmelle. Morkkis oli ylitsepääsemätöntä, en saattanut käsittää miksi olin taas ajautunut toisen naisen kainaloon. Ja kahdesti! Saman päivän sisällä! Edellisestä kerrasta oli jo pitkä aika, vannoin sen olleen viimeinen kerta, kun teen jotain sellaista. Tuolloin minulla kävi tuuri, eikä Ronya saanut tietää siitä, ei edes silloin kun lapsi syntyi... Se syyllisyyden tuska, jota syrjähyppyni aiheutti minulle itselleni oli todella raskasta. Se kun näit päivästä toiseen, miten täydellisen onnellinen vaimosi on ja sinä kannat salaisuutta, joka murentaisi tuon naisen elämän... Ja nyt olen tehnyt sen taas! Tartuin hiuksiini ja karjuin "Miksi?". Painoin pääni polviini ja hengitin syvään. "Olet itsekäs! Sen vuoksi teet tuota, sinulla on pakonomainen tarve todistaa, että kelpaat. Että sinua halutaan ja sinua pidetään hyvännäköisenä", sanoi ääni päässäni. Huokaisin syvään ja nousin. En kertoisi Ronyalle, en saata. Ei enää syrjähyppyjä! Unohdan kaiken, tätä ei tapahtunut...

Muutaman päivän päästä Elena ilmestyi ovelleni. En muistanut, että olin pyytänyt hänet. "Voi perkele", ajattelin, kun nainen kapsahti kaulaani ovella. Tartui häntä ranteista ja irrotin hänen otteensa. Kovakouraisesti raahasin hänet makuuhuoneeseen. Vanhin tyttäremme oli kotona, en halunnut hänen näkevän Elenaa. Elena repi minut perässään vuoteeseen. "Hmmm, saanko minä naida sinua serkkuni sängyssä?" hän sanoi häijysti hymyillen. Serkku?! Laskin nopeasti yhteen yksi plus yksi, kun tajusin, että Elena tosiaan oli Ronyan serkku. "Tiedätkös, en ole koskaan ymmärtänyt, miten se yksinkertainen tyttö on onnistunut saamaan itselleen maailman upeimman uroksen", Elena sanoi. "Eikö riitä, että hän on elänyt kultalusikka suussaan koko ikänsä? Miksi hänen täytyi vielä saada sinut - koko kaupungin komeimman miehen?" Kuulin Elenan äänessä katkeruutta. "Annoit äidilleni täydellisen jälkeläisen, nyt annat minulle!" Tämä nainen on täysin sekaisin päästään! Nousin istumaan sängynlaidalle ja kehotin Elenaa häipymään. Elena kietoi kätensä ympärilleni ja kuiskasi korvaani: "Minä en mene mihinkään. Jos et ota minua tässä ja nyt, kerron pikkuvaimolle, mitä sinä olet touhunnut hänen selkänsä takana. Mitä luulet, tappaisiko hän itsensä?" Elena naurahti kylmästi. "Naiivi, hentoinen Ronya - hän ei takuulla kestäisi totuutta sinusta...?" Sydämeni jätti lyömästä pari kierrosta. En jaksanut uskoa, että Ronya riistäisi oman henkensä, mutta tiesin, ettei hän kestäisi kuulla totuutta. Hänen sydämensä särkyisi, hän lakkaisi olemasta Ronya... Purin hampaat yhteen ja laskeuduin takaisin vuoteelle. Jestas, miten vihasin itseäni! Ja tuota hirveää naista, Elenaa...
 

"Kun lapsi syntyy, sinä lähetät viikottain meille rahaa. Kun kyllästyn seksiin oman mieheni kanssa, sinä tulet luokseni. Ja teet tämän kaiken mukisematta, tai kerron vaimollesi miten nait äitiäni, minua ja sitä blondia puistossa. Kyllä, minä tiedän siitä. Kerron myös aviottomasta lapsestasi, joka..." Elena ei saanut lausettaan loppuun, kun pieni henkäys keskeytti meidät. Takanmme seisoi henkilö, jonka vähiten halusin sillähetkellä nähdä. Jopa Elena näytti kauhistuneen. Ronya katseli meitä kauhuissaan, hänen ilmeensä... En halua ajatella, miltä hänen ilmeensä näytti. Näky särki sydämeni.

Ronya katsoi hetken vuoronperään minuun ja Elenaan. En tiedä kuinka paljon hän kuuli keskustelustamme. Elena näytti kauhistuneelta. Kun Ronya romahti maahan, Elena otti hänet kiinni. Ronya istui maassa, ei liikkunut, ei sanonut mitään, tuijotti vain kivettynein kasvoin lattiaa. Elena veti Ronyan käsivarsilleen ja nyyhkytti olevansa niin pahoillaan. Hän sanoi, ettei halunnut Ronyan koskaan tietävän... Tuon sanottuaan Ronya jäykistyi ja nousi ylös. Elena katsoi häntä hämillään. Ronya ei sanonut naiselle mitään, tuijotti vain häntä. Elena perääntyi, mumisi jotain ja kipitti ulos. Kun ulko-ovi Elenan perässä sulkeutui, Ronya romahti jälleen lattialle. Hän alkoi itkeä epätoivoisesti. Hän painoi kätensä tiukasti nyrkkiin ja puri hammasta. Hän oli sulkenut silmänsä, hän muttui kalpeaksi kyyneleiden valuessa valtoimenaan poskilla.
En kyennyt liikkumaan. Olin kuin ollut kuin naulittuna paikalleni siitä asti, kun näin Ronyan. En tiennyt mitä minun piti tehdä. Katselin avuttoman, kun elämäni tärkein nainen särkyi edessäni, ja se oli minun syyni. Minun oli paha olla. En kestänyt ajatusta, että minä olin aiheuttanut Ronyalle tuskaa. Halusin kietoa käteni hänen ympärilleen, pitää hänet lähelläni enkä koskaan päästää pois. Halusin sanoa hänelle, kuinka pahoillani olin, halusin kertoa kuinka paljon rakastin häntä. Halusin sanoa, etten antaisi minkään enää satuttaa häntä... Mutta mitä minä tein? Käännyin ympäri ja poistuin toiseen huoneeseen!

Suljin oven perässäni ja istahdin sängyn reunalle. Ajatus siitä, että olin särkenyt rakkaani sydämen, oli ylitsepääsemättömän kauhea. Painoin pääni polviini ja itkin kuin pikkupoika. Kuulin Ronyan nousevan ja siirtyvän alakertaan. Minun oli mentävä hänen luokseen, kohdattava hänet. Häpeä ja syyllisyys puristi rintaani, kun suuntasin kulkuni kohti olohuonetta, jossa Ronya seisoi.

Seisahduin Ronyan eteen. Suru hänen kasvoillaan syveni, kun hän katsoi minua. En osannut sanoa mitään. En saattanut sanoa mitään. Kaikki mitä nyt sanoisin, pahentaisi hänen tuskaansa. Olen niin pahoillani, teki mieleni sanoa. Liikahdin lähemmäksi häntä, mutta hän siirtyi kauemmaksi ja istahti sohvalle. Hän ei enää katsonut minuun...

Istahdin hänen viereensä ja kosketin varovasti häntä. Ronya kavahti kauemmas. "Ei... Älä koske..." hän henkäisi ja puhkesi jälleen lohduttomaan itkuun. "Älä koske minuun... enää ikinä." Ronya sanoi. Sanat viilsivät minua veitsen lailla, mutta tiesin ansainneeni ne. Olisin jopa kiitollinen, jos Ronya iskisi oikean veitsen sydämeeni, jotta saisin tämän syyllisyyden tunteen pois. "Ronya..." sanoin hiljaa ja yritin vielä koskettaa häntä. Hän räväytti kyyneleiden täyttämät silmänsä auki ja työnsi minut pois. Hän näytti hieman mielipuoliselta. "Mene! Pois!!" hän karjui. Nousin pystyyn, säikähdin hieman. Ronya huusi epämääräisiä sanoja ja heitti pöydällä olevan kirjan minua kohti. "Häivy!" hän huusi. Hetken hän muistutti mielipuolista raivoavaa karhua ja hetkeä myöhemmin hän taas mureni - hän laski katseensa, sulki silmänsä ja itki lohduttomana. Otin askeleen häntä kohti, halusin lohduttaa häntä, mutta ääni takanani sanoi: "Isä, ole kiltti... Etkö näe, että äiti ei kestä nähdä sinua... Mene pois..."
 

Nella, esikoisemme, seisoi ovensuulla. Olin unohtanut, että hän oli kotona. "Nella..." henkäisin kauhistuneena. Ei hänen kuuluisi kuulla tälläisiä asioita... "Ole kiltti, isä. Mene pois. Minä pidän äidistä huolta. Nyt ei selvästi ole oikea hetki puhua hänelle..." Välillä unohdan, että tyttö on vasta kuudentoista. Hän on niin älyttömän fiksu...

Nella istahti äitinsä viereen ja painoi päänsä tämän olalle. Ronya käänsi katseensa pois, mutta ei käskenyt tyttöä poistumaan. Minun teki niin kovasti mieleni istahtaa heidän viereensä ja kaapata molemmat syleilyyni, mutta Nellan tuima katse kehotti minua poistumaan. Poistuin huoneesta ja suuntasin kulkuni parvekkeelle. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ulkoilmaa. Kohta Saana ja Sergeikin tulisivat kotiin ja kuulisi tapahtumista. En voinut ajatella muuta kuin, että olin ansainnut koko perheeni vihan ylleni. Olin ansainnut sen, jos he hylkäisivät minut. Halusin vain, että he ymmärtävät, että rakastan heidän äitiään koko sydämestäni, enkä ikinä halunnut loukata häntä...

Päivät kuluivat kuin horroksessa. Joka kerta kun yiritn lähestyä Ronyaa, joku lapsistani kehotti minua vielä odottamaan. En vain halunnut odottaa! En kestänyt nähdä Ronyaa noin surkeana, niin etten voinut yrittää lohduttaa häntä. Aamulla kun lähdin töihin, Ronya istui eteisaulan penkillä ja tuijotti eteensä kyyneleiden valuessa poskilla. Kun tulin töistä, hän istui samassa paikassa, samassa asennossa...

Saana ja Nella eivät puhuneet minulle juuri sanaakaan. He katsoivat minua säälivin ilmein, äänettömästi kysyen "kuinka saatoit". Sergei puolestaan oli raivostunut suunnattomasti, kun kuuli asiasta.Hän olisi lyönyt minua, ellei tytöt olisi estäneet häntä. Sergei on aina ollut enemmän suoran toiminnan kaveri. Hän ilmottautui sisäoppilaitoikseen, sillä ei halunnut omien sanojensa mukaan olla saman katon alla kanssani. Lähtiessään hän puristi äitiään hellästi olasta ja kuiskasi "olen pahoillani, en voi jäädä...".

Kun viikko oli kulunut, aloin hermostua. Minun oli saatava puhua vaimolleni! Lähetin tytöt isovanhemmilleen, vaikka he pistivät vastaan. Sanoin yhä olevani heidän isänsä ja että heidän oli tehtävä niinkuin minä sanon. Viikon olin katsellut vaimoni tuskaa, minun oli nyt saatava puhua hänelle! Kun tytöt lähtivät, taloon tuli hiljaista. Ronyan itku oli äänetöntä, joka teki siitä vielä lohduttomampaa. Hän ei vain voinut estää kyyneleiden tuloa...

Lähestyin vaimoani, joka katsoi nyt minuun ensimmäistä kertaa koko viikkona. Hän kavahti, kun olin kosketusetäisyydellä. Tunsin hänen huumaavan tuoksunsa ja hänestä huokuvan lämmön, ajatus siitä, että menettäisin tuon kaiken, tuntui kauhealta.

Varovasti upotin sormeni hänen hiustensa sekaan. Pelkäsin, että hän särkyisi jälleen palasiksi kosketuksestani. Hän huokaisi syvään ja painautui hieman lähemmäksi minua. Ronya sulki silmänsä. "En pysty tähän", hän henkäisi ja käänsi minulle selkänsä.

"Ronya..." sanoin. En tiennyt miten alottaisin. En tiennyt itsekään, miksi olin tehnyt mitä tein, joten oli hyvin vaikea selittää asia rakkaalleni. "En tiedä... En osaa sanoa..." oli ainoa, mitä sain ulos suustani. Ronya nyyhkäisi. Painauduin hänä vasten ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Aloin puhumaan. En miettinyt sanojani valmiiksi päässäni, kun ne jo tulivat ulos suustani. "En saata puolustella tekoani, enkä teekään niin. Olen itsekäs kusipää, jolla on pakonomainen tarve todistaa jotain. Tiesin tekeväni väärin, tiesin sen, ja tein sen silti. Yksikään heistä ei merkitse minulle mitään, sinä olet kaikkeni. Pelkäsin sinun saavan tietää, pelkäsin niin että olin tulla hulluksi. En saa tekojani tekemättömäksi, haluan vain sinun tietävän, että sinä olet aina ollut ainoa rakkauteni, kukaan muu nainen ei merkitse minulle mitään. Rakastan sinua. Se, että minun tekoni ovat särkeneet sydämesi ja että olet onneton minun takiani, tappaa minua. Antaisin henkeni puolestasi, tekisin mitä vain, jotta voit olla taas onnellinen." Huokaisin syvään, ennen kuin jatkoin. "Tiedän, että minun läsnäoloni ja minun näkemiseni saa sydämesi särkymään. Enkä minä halua aiheuttaa sinulle enempää tuskaa." puristin käteni hieman tiukemmin hänen ympärilleen. "Toivottavasti joskus uskot, että rakastan sinua, vain ja ainoastaan sinua. Olen niin pahoillani, etten ollut ansaitsemasi mies..." sanoin ääni väristen.

Irrotin otteeni vaimostani. En tiedä miten pystyisin elämään ilman häntä. En halunut lähteä, ajatuskin siitä kylmäsi sisintäni. En vain enää kestänyt ajatusta, että Ronyan sydän särkyy yhä uudelleen ja uudelleen, kun hän näkee minut. Hän ei pysty unohtamaan tekoani, niin kauan kun minä olen täällä muistuttamassa siitä...

"Odota..." sanoi Ronya hiljaa ja tarttui käsivarteeni. "En... en halua, että menet." hän sanoi ääni väristen. "En halua... saata elää ilman sinua. Sen takia tämä onkin niin kauheaa. Etkö käsitä?" Ronya sai jostain voimaa ääneensä. "Olisin järkevä, jos kehottaisin sinua lähtemään, mutta en saattaisi ikinä enää olla onnellinen, jos et olisi osa elämääni... En tiedä milloin olen valmis antamaan sinulle anteeksi ja pystynkö enää luottamaan sinuun." hän sanoi ja katsoi lävitseni. "Teen mitä vain, jotta joskus vielä saatat katsoa minua, niin kuin ennen katsoit. Elän jokaisen päiväni vain todistaakseni sinulle, että olet ainoa rakkauteni." sanoin hänelle. Vedin Ronyan itseäni vasten ja kiedoin hänen kätensä ympärilleni. Hän ei työntänyt minua pois. "Sinä särjit sydämeni, Mihail, en tiedä korjaantuuko se ikinä ennalleen. Tiedän sen, että jos joudun vielä kokemaan vastaavaa, kuolen..." Ronya sanoi katsoen yhä lävitseni.

"Toivon, että olet toisen mahdollisuuden arvoinen..." hän sanoi varovasti. Kuinka halusinkaan voittaa hänen luottamuksensa takaisin. Tiesin, ettei asiat enää ikinä tuli olemaan, niin kuin ennen. Olin silti valmis antamaan kaikkeni, jotta ne olisivat edes hieman sinnepäin. "Toivon, ettet tule käyttäytymään, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, et edes silloin, kun arki tuntuu palautuneen normaaliksi. En halua sinun koskaan unohtavan, miten paljon satutit minua. Ja me tulemme puhumaan tästä aiheesta vielä kunnolla, heti kun olen valmis siihen..." Nyökkäsin ja sanoin "tietenkin". Ronyan suupielessä viivähti pieni hymyntapainen, kun hän katsoi silmiini - eikä enää lävitseni. "Suutele minua..." hän sanoi hiljaa ja sulki silmänsä.

Painoin hänet vasten kylmää ulko-ovea ja suutelin varovasti häntä suupieleen. Syyllisyyden kalvamana tuntui kielletyltä suudella häntä huulille. Suukotin hänen poskiaan, korvalehtiään, otsaa, kaulaa... Ronya voihkaisi hiljaa, kun painoin huuleni hänen kaulakuoppaansa. "Suutele minua!" hän sanoi vaativammin.

Painoin huuleni varovasti vasten hänen huuliaan. Miten olinkaan kaivannut hänen läheisyyttään. Viikko oli tappavan pitkä aika olla koskematta vaimoonsa, olla suutelematta hänen pehmeitä huuliaan. Teen mitä vain, etten enää ikinä joudu vastaavaan tilanteeseen.

Ronya tarttui kiinni kasvoistani ja vastasi suudelmaani kiihkeästi. "Auta minua unohtamaan edes hetkeksi se." hän huohotti suutani vasten. "Haluan että nait minua, nait, et rakastele. Tässä ja nyt." hän henkäisi. Painauduin tiukemmin kiinni häneen ja otin hänet rajusti oveamme vasten. Tiesin, että pihallamme pyörii aika ajoin paparazeja kameroineen, tiesin, että ulko-ovemme oli kuin suuri ikkuna, mutta en välittänyt. Muu maailma katosi ympäriltämme - en nähnyt muuta kuin Ronyan, en kuullut muuta kuin hänen äänekkäät huokauksensa. Hetkeksi unohdin kaiken muun....