Mä tiesin, missä Ruth asui. En ollu koskaan nähny sitä kimmaa, mut tiesin kuka se oli, mitä se teki ja missä se asu. Oli mun työtäni tietää tollaset asiat. Työtä, josta pidin harmillisen paljon. Mä en oo koskaan ollu sellanen kultapoika, jollasta mutsi musta toivo - musta tuli aika pitkälti just päinvastasta.
En koskaan suostunut asettumaan yhteiskunnan säätämiin normeihin, vaan olin aina hankaluuksissa. En sano, ettenkö ois yrittänyt olla sitä mitä musta toivottiin, se ei vaan sopinut mulle. Mä elän lain tuolla puolen, en pelkää mitään enkä ketään. Mä oon aina saanut kaiken mitä mä oon halunnut, multa ei puutu mitään. Kun näin mutsia viimeisen kerran, se kutsu mua gangsteriks. Jos mutsi ois tienny ees puolet totuudesta, se ei ois käyttänyt noin lievää ilmasua. Olin gangsteri isolla G:llä ja jestas, et mä rakastin mun elämää!
Olin päivystänyt ton valtavan talon pihalla varttitunnin verran, ennen kun ovesta asteli ulos tuo suloisin tyttö, jonka oon ikinä nähny. Yleensä rikkaat kermaperseet ei säväytä mua, mut tossa kimmassa oli jotain. "Anteeksi, odotatko jotakuta", kiltsi kysy arasti.
"Ehkä. Riippuu siitä kuka sä oot" sanoin välinpitämättömästi ja istahdin prätkälleni. Tyttö punastui hieman. Jestas mä nautin siitä, kun sain nuoret tylleröt punastelemaan. "Olen Ruth. Jos haluat tavata isäni, niin hän palaa vasta kolmen viikon kuluttua", tyttö sanoi varovasti. Hän siis oli Ruth. Tuolla hetkellä pidin työstäni hieman vähemmän. "Itseasiassa odotin sinua", sanoin ja otin henkoset savukkeestani.
Tyttö katseli epävarmana minuun ja oli selvästi hämillään. Hyppäsin alas prätkältäni ja kävelin hänen eteensä. Loihdin kasvoilleni hymyn, jonka tiesin vetoavan naisiin. "Olen isäsi yhtiökumppanin, Vernon Vandebiltin poika. Isäni pyysi minua pitämään sinulle seuraa heidän työmatkansa ajan". Valehtelu ei ole ollut koskaan mulle ongelma ja olin pelottavan hyvä siinä. Silti, valehtelu tuolle tytölle aiheutti jotain, jota muut ehkä kutsuvat omantunnon kolkutukseksi. "Sinä olet yksin valtavassa talossa, minä olen yksin valtavassa talossa... En tiedä sinusta, mutta itseäni suuret tyhjät huoneet hirvittää". Jestas, lähes uskoin itsekin omia juttujani.
"Luulin, että herra Vandebiltin poika opiskelee yliopistossa ja asuu kampuksella", tyttö sanoi hieman epävarmasti. Kohautin hartioitani. "Muutama vuosi jokailtaisia opiskelijabileitä ja tiivis opiskelutahti saa monet viettämään lomansa kaukana kampukselta - enkä minä ole poikkeus. Ja mikä parempaa, kuin nauttia tyystin omasta rauhasta, nyt kun isäkin on matkoilla.", kumarruin hieman lähemmäs tyttöä ja jatkoin: "...paitsi että olen ehtinyt liikaa tottumaan ihmisiin ympärilläni. Hiljainen iso talo tuntuu ahdistavalta". Miksi tytön piti kysellä noin paljon. En nauttinut siitä, että mun piti esittää tuollaista nyhveröä. Tyttö hymyili ujosti ja nyökkäsi. "Ymmärrän, mitä tarkoitat. Kun opiskelin sisäoppilaitoksessa, minulta meni pitkä tovi, ennen kuin totuin siihen, ettei ympärillä vilissyt tusinoittain ihmisiä". Hän punastui jälleen.
Kosketin ohimennen hänen käsivarttaan ja hyppäsin prätkäni selkään. "Oli mukava tavata sinut, Ruth. Olen pahoillani, kun tungeksin kotiinne tällätavoin". Hän keskeyyti mut ja sanoi nopeasti etten lainkaan häirinnyt. Naurahdin pehmeästi ja kosketin pienesti hänen poskeaan. Tyttö punastui nyt korviin saakka ja hymyili ujosti. "Ehkä tapaamme pian taas uudestaan", sanoin ja yritin hymyillä valloittavasti. Miksi hänentyylisiinsä kimuleihin aina vetosi tällaiset niljakkaat mikki hiiret?
Polkaisin prätkäni käyntiin ja hymyilin vielä tytölle imelästi. Tällaisiin kiltteihin tyttöihin vetosi pahat pojat, jotka olivat sisältä herkkiä. Muutama pieni kosketus sai heidän pöksynsä märiksi ja janoamaan lisää. Täytyi vain muistaa, ettei ole liian päällekäyvä, mutta ei myöskään liian etäinen. Ruthista paistoi läpi, että hän oli melko kokematon lemmenasioissa. Ehkä isäukko oli pitänyt kuopustaan tarkasti valvovan silmän alla, ettei yksikään häntäheikki pääse yli sallitun rajan. Jostain syystä päässäni alkoi pyörimään mielikuvia Ruthista - hänen alastomasta vartalostaan, täydellisestä vyötärölinjastaan, pienistä terhakoista rinnoista... Tajusin, että halusin häntä todella paljon. Jokin hänen viattomassa enkelimäisessä olemuksessaan sai pasmani sekaisin.
Ajoin pois, ja näin, että Ruth jäi katselemaan perääni. Kun hän ja tuo iso talo katosivat näköpiiristäni, mietin, pitäisikö minun käydä ostamassa hiirenloukku, jolla tappaa tämä sisäinen mikki hiireni...
"Joakim, tapasitko sen McHillin eukon", kysyi Yvonne, kun suljin kotioven perässäni. En vaivautunut vastaamaan hänelle. Tartuin häntä kädestä. "Yvonne rakas. Jos vielä tulet omin lupinesi kotiini, niin vannon, että väännän niskasi poikki", sanoin hymyillen ilkeästi. Yvonne ei ole tyttöystäväni. Helvetti, hän ei ole edes ystäväni. Hän on pomoni tytär, jonka vuoksi hän kuvittelee, että voi tehdä lähestulkoon mitä vaan. Mä en ees pitänyt Yvonnesta, mä siedin häntä. Ja panin.
Yvonne on häijy eukko. Vaarallinen narttu. Hänellä ei ole senkään vertaa omaatuntoa, kuin mitä mulla on. Hän on kasvanut rikollisperheessä, jossa millään muulla ei ole merkitystä, kuin perheellä ja kunnialla. Vuosien aikana olen oppinut, että ilman kunnoitusta, ei ole perhettä ja toisin päin...
Yvonne on häikäilemätön muija, hän ei ole koskaan pelännyt ottaa sitä, mitä hän haluaa. Alamaailmassa kukaan ei sano hänelle ei, sillä jokainen tietää, että hän on isänsä kallein aarre. Mä olin siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että olin nainut Yvonnea useemmin, ku kerran ja mulla edelleen oli munat. Ja henki. Jollain sairaalla tavalla me oltiin kasvettu vuosien varrella yhteen. Me tehään molemmat tahoillamme mitä huvittaa, ilman et kumpikaan puuttuu toisen tekemisiin tai alkaa mustasukkaseks.
Suurimman osan ajastaan Yvonne ärsytti mua. Joko sanallisesti tai pelkällä läsnäololla. Joskus heikkoina hetkinä halusin sitä kun hullu puuroa, mut tää ei ollu se hetki. "Mä en tajua, miks faijas haluaa hoitaa tän homman näin. Helpompiakin tapoja varmasti ois", sanoin ja työnsin Yvonnen kauemmas musta. Yvonne katsoi mua hetken aikaa kiukkusena, kun torjuin hänen. Hän huokasi syvään. "Onhan tää ihan erilainen keissi, mitä oon tottunu hoitaan", hän sanoi lopulta. Olin aistivinani hieman sympatiaa hänen äänessään. Katsoin häntä silmiin ja hän katso mua. Hetken päästä tuo hiljaisuus meidän välillä alkoi olla varsin hämmentävää, en ollut tottunut siihen että Yvonne käyttäytyy lähes ihmismäisesti. "Noh, haluutko naida", kysyin, jotta rikkoisin tuon iljettävän jännitteen välillämme. Yvonne nousi ja sanoi, että oli hänellä oikeasti asiaakin. "Isä haluaa nähdä sut".
Yvonnen isä, mun pomo. Herra iso Herra. Herra Gavel. Mulla ei ollut mitään käsitystä, mikä oli pomon oikea nimi, eikä mua oikeestaan ees kiinnostanut. Häntä oli aina kutsuttu herra Gaveliksi. Mies, joka hallitsi alamaailmaa. Hän oli kunnioitettu ja pelätty, jopa virkavalta kunnioitti häntä. Hän ei rikkonut lakia, sitä varten oltiin me, palkolliset, alamaiset. Hän pyöritti alamaailmaa. Kukaan ei keikannut edes autoa, ilman että häneltä oli suostumus. Jos joku rikkoi hänen määräyksiään, tämä joku oli pian kalanruokaa. Hänellä oli vaikutusvaltaa myös kaupungin seurapiireissä, sillä hänellä oli pätäkkää enemmän kun kaupungin herroilla yhteensä.
Hän oli kaikinpuolin mukava mies. Kohtelias ja hyvätapainen, mutta helvetin jämpti. Jos asiat ei sujunut niinkuin hän tahtoo tai oli määrännyt, lähti joltain henki. Jos joku mokas, lähti joltain henki. Hänellä oli joskus poika. Poika, joka ei enää jaksanut kuunnella isänsä määräyksiä. Hän ja muutama muu kaveri aloittivat kaupungissa pankkiryöstöaallon. Tyhmiähän ne oli, kun kuvitteli ettei Gavel saisi tietää, kuka keikkojen takana on. Gavel katsoi vierestä, kun mä painoin aseen sen pojan ohimolle ja posautin sen aivot seinälle. Gavel jätti verijäljet seinälle. "Olkoot muistutuksena niille, jotka harkitsee toimivansa ilman lupaani", hän oli sanonut. Tuon jälkeen pojasta ei enää puhuttu.
"Uskoisin, että homma etenee sovittuun malliin", pomo sanoi. Mun teki mieli ehdottaa toista lähestymistapaa, mut nopea vilkaisu seinää koristaviin verijälkiin sai mut toisiin aatoksiin. Mainitsinko aikasemmin, etten pelkää ketään enkä mitään? Noh, pomoani pelkäsin. Olisin ollut tyhmä, jos en pelännyt.
"Kyllä. Muutama päivä, niin kiltsi syö mun kädestä", sanoin. "Luotan sinuun, Joakim. Olet ainoa, jonka luotan selviävän tehtävästä. Jos joku saa naisen rakastumaan itseensä alle kolmessa viikossa, niin se olet sinä", pomo sanoi. Yvonne tuhahti. Herra Gavel mulkaisi tytärtään ja käski meitä poistumaan. "Joakim, pidä minut ajan tasalla. Tätä ei sovi möhliä, lian isot rahat kyseessä", hän vielä sanoi perääni. Helvetti, en ole koskaan möhlinyt keissejäni, enkä möhlis nytkään. Niin paljon kun rakastankin rahaa, jota onnistunut keikka tietää, niin rakastan itseäni ja henkeäni enemmän. Möhlitty keikka olisi yhtä sama kuin itsemurha.
Seuraavana aamuna heräsin kukonpierasun aikaan. Kuten sanoin aikaisemmin, tiesin Ruthista kaiken. Tiesin, että hän kävi aamuisin kahvilla keskustan pienessä kahvilassa. Tänään hän saisi seuraa aamukahvilleen. Istuin odottamaan häntä heidän piha-aidalleen. "Mitä sinä teet", Ruth kysyi, kun viimein saapui ulos. "Olin menossa kahville kaupunkiin ja päätin tulla hakemaan sinua mukaan. Tämän pitemmälle en vielä päässyt", sanoin ja käänsin katseeni maahan. "Olisit tullut ovelle", Ruth sanoi varovasti. "Se kävi mielessäni. Oli vaan niin pirun vaikeaa ottaa ne viimeiset askeleet", sanoin hiljaa ja mietin, että meneekö tällainen paska oikeasti jollekin läpi. Vilkaisin tyttöön. Hän oli jälleen punastunut. Ilmeiseti meni.
Laskeuduin aidalta alas ja kävelin aivan hänen lähelleen. "Tuollainen tyttö kuin sinä, saa pojan pasmat ihan sekaisin. En ole saanut sua mielestäni eilisen jälkeen lainkaan. Pelkästään sun ajattelu saa perhosia vatsaani". Jestas mitä paskaa mä suustanu syötin. Hymyilin tytölle ujosti ja kosketin hänen olkapäätään. "Tiedätkö, olet ehkä kauneinta, mitä olen ikinä nähnyt". Nojoo, se oli täysin totta.
Ruth värähti, kun laskin kättäni hänen käsivarttaan pitkin samalla kun puhuin hänelle. "Ehkä sinä voisit tulla kanssani kahville", hän enemmänkin kysyi kuin totesi. Loihdin kasvoilleni iloisen hymyn. "Enemmän kuin mielelläni", sanoin. "Taisin eilen tyystin unohtaa esitellä itseni sen paremmin. Nimeni on William". Ojensin käteni tyttöä kohti ja hän tarttui siihen iloisesti hymyillen. "Erittäin hauska tutustua, William". Hänellä oli pieni pilke silmäkulmassa, josta tiesin, ettei menisi aikaakaan kun hän jo avaisi jalkansa minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti