Lullaby delirium; osa 5

"Tohtori Cambell, neiti Smith on valmis vastaanotollesi", hoitaja sanoi tohtori Cambellin ovelta. Hän nyökkäsi. Mary Cambell oli toiminut psykiatrisen sairaalan johtavana lääkärinä jo yli toistakymmentä vuotta, mutta ikinä hän ei ollut kohdannut niin pahoin vaurioitunutta mieltä, kuin Nicole Smithillä oli.
Hän oli uupunut käymään samoja asioita lävitse yhä uudestaan ja uudestaan, mutta hänen oli saatava selville tuon erään sunnuntain tapahtumat. Hän pinosi muistilaput pöydältä pieneen kansioon ja mietti, miten hänen olisi järkevintä kertoa Nicolelle se, mitä hänen piti kertoa. Se, mitä hän pian kertoisi tuolle rikkinäisen mielen omaavalle naiselle, saattaa aiheuttaa naiselle uuden psykoosin, pahimmassa tapauksessa katatonisen tilan, jolloin kaikki olisi jälleen aloitettava alusta. Hän oli silti toiveikas, sillä näin pitkälle he eivät olleet vielä kertaakaan päässeet Nicolen kanssa.

Hoitaja saattoi Nicolen huoneeseen. Mary kehotti Nicolen istumaan. "Nukuitko hyvin", hän kysyi Nicolelta. "Mitäpä lottoat? Jos sinut pumpataan täyteen rauhoittavia, niin varmasti sinäkin nukkuisit hyvin". Nicolen tuhahti. Mary istuutui tuolille vastapäätä Nicolea ja tiedusteli muistiko hän eilisen keskustelun. Nicole nyökkäsi. Pieni helpotuksen tunne täytti Maryn mielen. "Se, mistä tänään puhumme tulee olemaan rankempaa kuin eilinen. Oletko silti valmis tähän", hän kysyi Nicolelta. "Kyllä. Haluan tietää, mitä Simeon teki Katielle. Te selvästi tiedätte, mutta jostain syystä ette ole kertonut minulle", Nicole sanoi tiukasti. "Tiedät varmasti itsekin, että isoja asioita ei voi kertoa potilaalle, ellet ole täysin varma, että tämä pystyy käsittelemään ne", Mary sanoi tiukasti, mutta kuitenkin lempeästi.

Mary käveli työpöytänsä taakse, otti ohuen kansion ja palasi istumaan Nicolea vastapäätä. "Osaatko sanoa, mitä nämä ovat", hän kysyi ja ojensi kansion sisältöineen Nicolelle. "Nämä ovat viestejä, jotka Simeon jätti jälkeensä joka kerta, kun tavattiin".
Mary tiedusteli onko Nicolella mitään käsitystä, mitä viestit tarkoittavat. "Kerroinhan minä jo eilen, että viestit ovat sekavan mielen aikaansaannoksia. Pelkkiä kirjaimia, vailla mitään järkeä", Nicole sanoi. "Tiedätkö sinä, mikä on anagrammi", Mary kysyi. Nicole nyökkäsi ja kysyi, että mitä tekemistä sillä on näiden viestien kanssa. "Nicole, nämä viestit ovat anagrammeja. Kun saimme tuon selville, alkoi palaset loksahdella paikalleen muidenkin asioiden osalta. Viesti, jonka Simeon jätti rannalle jälkeensä, muistatko mikä viesti se noista oli", Mary kysyi ja osoitti viestilappuja. "Huhmarelle ois emo laian", Nicole luki lapusta. " Viesti on anagrammi sanoista olen mielesi luoma harha". Mary sanoi hitaasti ja seurasi Nicolen reaktiota. Nicole ei sanonut mitään vaan nosti seuraavan viestin esiin ja näytti sitä. "Soidinmenot ollin lee ee muodostaa sanat Simeon ei ole todellinen". Nicole katsoi kolmea viimeistä lappua kyyneleitä silmissään. 

"Tiedän, ettei tämä ole helppoa, mutta sinun täytyy tietää", Mary sanoi varovasti. Nicole tuijotti yhtä lappua ja nosti sen Maryn eteen. Libanonilaisten aha pe los. "Tämä ei ole Simoenin jättämä lappu, nämä ovat ne sanat, joita hän hoki minulle", Nicole sanoi hiljaa. Mary huokaisi. "Tuo viesti löytyi kotoasi. Se oli teipattu kylpyhuoneen peilikaapin oveen". Nicole nousi ylös tuoliltaan ja käveli ikkunan luo. "Haluanko edes tietää, mitä tuo tarkoittaa". 
"Sebastian olen pahoillani", Mary sanoi. Nicole nosti kätensä suun eteen ja itki äänettömästi tuojottaen edelleen ikkunasta ulos. "Miksi Simeonin nimi oli kirjoitettu yhteen lappuun", Nicole kysyi terävästi. "Simeon Litch on anagrammi sinun nimestäsi. Nicole Smith". Nicole värähti ja painoi otsansa ikkunaa vasten. "En pysty tähän", Nicole sanoi lähes hysteerisenä. 

Mary käveli Nicolen luo ja laski kätensä tämän olalle. "Nicole, minä en pyytäisi sinua ymmärtämään, ellei se olisi ehdottoman tärkeää. Ja tiedän, että lopulta ymmärrät ja annat itsesi muistaa asioiden oikean kulun. Nicole, meidän on saatava tietää, mitä Katielle tarkalleen tapahtui". Nicole nosti päänsä pystyyn ja katsoi Marya vihaisesti. "Minähän sanoin jo, että Simeon teki hänelle jotain", Nicole kivahti ja alkoi muuttua vihamieliseksi. "Ja sinähän sanoit, että tiedätte, mitä Katielle tapahtui", hän kivahti. "Nicole, Katie on kuollut. Meidän on saatava tietää tapahtumien kulku, joka johti siihen", Mary sanoi. "Simeon tappoi hänet", Nicole sanoi hiljaa ja haukkoi henkeä. "Simoen tappoi hänet, eikö vain", hän kysyi Marylta.

"Nicole, sinun täytyy ymmärtää, kuka Simeon todellisuudessa on". Nicole työnsi Maryn kauemmas itsestään ja hetken aikaa painoi käsiään lujasti korvilleen. "Nicole", Mary sanoi kysyvästi. "Älä. Toistele. Tuota. Nimeä", Nicole sihahti hampaittensa välistä. "Se on ärsyttävää". 

Nicolen silmät olivat lasittuneet. Mary huokaisi syvään ja mietti, että ehkä tästä ei koskaan tulisi mitään. Ehkä tuo tieto on vain liikaa hänelle. Nicole vetäytyi huoneen nurkkaan ja tuijotti ikkunasta ulos. 

Mary odotti. Odotti viisi minuuttia, kymmenen, odotti tunnin. Lopulta Nicole kääntyi Marya kohti ja hymyili valloittavasti. "Nicole, ole hyvä ja istuudu", Mary osoitti tuolia edessään. "Kiitos. Nicole tosin ei ole nyt täällä", Nicole sanoi. Mary katsoi naista tarkasti. Hän oli kerran aikaisemmin tavannut tämän persoonan; Simeon Litch. "Hyvää päivää, Simeon", Mary sanoi lämpimästi. "En osannut odottaa sinua. Toivottavasti kohtaamisemme ei ole yhtä epämiellyttävä, kuin viimeksi".

Mary muisteli sitä päivää, kun viimeksi jutteli tämän persoonan, Simeonin kanssa. Simeon oli kohtelias ja hyvätapainen. Hän hymyili paljon ja osasi keskustella asioista. Simeon oli kertonut heille lapuista. Hän sanoi, että oli vain yrittänyt auttaa Nicolea, auttaa häntä ymmärtämään. Mutta heti kun Mary oli kysynyt Katiesta, oli Nicolen, tai Simeonin, silmät kaventuneet viiruiksi ja hän muuttui lähes villi-ihmiseksi. Hän oli repinyt kaksin käsin tukkaansa ja raivonnut että hän teki Nicolelle palveluksen. Hän oli hyökännyt Maryn kimppuun. Tarvittiin kaksi isokokoista hoitajaa repimään tuo pieni nainen Maryn kimpusta. 

Tänään hän ei päästäisi tilannetta niin pitkälle. Hän kutsui hoitajat viereisestä huoneestä ja esitteli heille Simeonin. "Simeon" hymyili hoitajille leveästi, kun he asettuivat seisomaan hänen tuolinsa lähettyville. "Olen pahoillani, että minun on turvauduttava apumiehiin, mutta emmehän halua päästää tilannetta kärjistymään, kuten viimekerralla", Mary sanoi ystävällisesti. "Simeon" nyökkäsi ja sanoi, että yrittäisi käyttäytyä tällä kertaa. "Haluan vain auttaa Nicolea", hän sanoi.

"Olitko sinä paikalla kun Nicole viimeksi tapasi Katien", Mary kysyi varovasti. Viimeksi kun hän mainitsi Katien nimen, "Simeon" sekosi. "Voi Mary, minä olen aina paikalla".