"Vaimoni ei lainkaan kuuntele minua. Hän vain tekee niin kuin tahtoo. Jos minä pyydän voileipää, se tarkoittaa, että haluan voileivän heti, enkä tunnin päästä". Kuuntelin asiakasta puolihuolimattomasti. Mistä helvetistä näitä idiootteja vastaanotolleni tulee? Olisiko liikaa vaadittu, jos vastaanotolleni kävelisi potilas, jolla on oikeita ongelmia, sen sijaan, että hän on idiootti, sovinisti tai laiska.
Tämä kyseinen asiakas on ollut yksi vakioasiakkaistani jo useamman vuoden ajan. Hänen suurin murheensa on se, ettei hänen vaimonsa kuuntele häntä. Se saa hänet omien sanojensa mukaan hulluksi. Epäammattimaisesti sanoisin, että mies on vain laiska ja olettaa vaimon tekevän kaiken hänen puolestaan. Mutta minä olen ammattilainen, minun on otettava jokainen potilas vakavissani. "...ja kun viimein saan voileipäni, on hän taas asettanut juuston makkaran päälle. Olen hänelle tuhannesti sanonut että makkara kuuluu juuston päälle, eikä toisin päin. Vaimo ei ymmärtänyt miksi taas raivostuin asiasta". Okei, on hän hieman hullukin.
Suljin korvani miehen typerältä jauhamiselta ja mittasin
häntä katseellaan. Miksi kaikki komeat ovat aina umpihulluja - tai homoja?
Ajatukseni lähti harhailemaan kunnolla. Mietin, miltä hänen lihaksikkaat
käsivartensa tuntuisivat ympärilläni. Miltä hänen suudelmansa mahtaisi tuntua?
Oliko hän hyvä rakastaja? Uppouduin
ajatuksiini, jossa tuo nuorukainen nostaisi minut työpöydälleni ja naisi
minulta aivot pellolle. Hän suutelisi minua hellästi, veisi kotiinsa ja
ryhtyisi rakastajakseni. Eikä koskaan paasaisi mistään helvetin voileivästä!
"Tohtori Smith, kuunteletko sinä", nuorukainen
kysyi. Hän katsoi minua hämillään. "Sinäkään et kuuntele minua! Vaimo ei
kuuntele ja nyt psykiatrinikaan ei kuuntele", hän huudahti
melodramaattisesti. Suoristin ryhtini tuolillani ja rykäisin hieman. Minun oli
selvästi otettava lomaa, kun alan nähdä päiväunia asiakkaista. "Kyllä kuuntelen,
minä vain prosessoin kertomaasi. Tuota noin", sanoin ja kävelin työpöytäni
taakse. " ehkä sinä voisit totutella syömään voileipäsi hieman uudella
tavalla, Sebastian. Vaikka juusto olisikin makkaran päällä, maistuu se silti
aivan samalle. Se on kuitenkin vain voileipä", sanoin. "Koita kuluvan
viikon aikana olla hieman joustavampi vaimoasi kohtaan ja koita vähentää
takertumasta pikkuasioihin - tässä tapauksessa voileivän täytteiden
pinoamisjärjestykseen. Jatkamme tästä ensi viikolla". Mieleni teki heittää
häntä muistiinpanovihkollani ja huutaa hänelle, että katsokin, ettet ensi
viikolla paasaa tuntia voileivästä!
Sebastian oli päivän viimeinen asiakas. Suuntasin kulkuni
kylpyhuoneeseen ja join lasin kylmää vettä. Avasin kireän nutturani ja hieroin
ohimoitani. Minä tein selvästi liikaa töitä, sillä tuo ei ollut ensimmäinen
kerta, kun fantasioin villistä seksistä asiakkaan kanssa. Liikaa töitä - ja
liian vähän seksiä. Tuijotin peilikuvaani. Edellisestä kerrastani oli yli kolme
vuotta aikaa. Olin tuolloin vielä naimisissa. Avioeroni jälkeen olen vain
keskittynyt työhöni, en ole edes osannut kaivata miestä. Vasta viimeaikoina
olen tajunnut kuinka yksinäinen olenkaan.
Kävelin kaupungin halki kohti kotia. Keskusta oli yllättävän
hiljainen, vaikka oli perjantai-ilta. Pienistä kuppiloista kuului iloista
puheensorinaa ja hetken mietin, josko tänään lähtisin ihmisten ilmoille juhlimaan.
Pukisin ylleni seksikkään mekon, joisin muutaman lasin viiniä ja ehkä
suuntaisin yökerhoon. Saattaisin tavata elämäni miehen. Tai saada villiä seksiä
yökerhon vessassa...
Ajatus toisen ihmisen läheisyydestä tuntui etäiseltä. Ehkä jopa hieman masentavalta. Yksinäisyyteni sai minut päivä päivältä surullisemmaksi. Elämäni tuntui välillä niin raskaalta. Kaksi vuotta sitten, kun täytin kolmekymmentä, tajusin, että en ollut saavuttanut elämässäni juuri mitään. Olin tietty kaupungin suosituin psykiatri, mutta siihen minun saavutukseni jäivätkin. Minulla ei ollut perhettä, ystäviä hädintuskin yhtäkään, välit vanhempiini olemattomat. Lyhyesti: minulla ei ollut elämässäni muuta sisältöä kuin työni. Työni jota joskus rakastin. Kun aloitin urani, työskentelin suurkaupungissa. Kaupungissa, jossa elämä oli paljon hektisempää, oli myös enemmän mieleltään sairaita ihmisiä. Ihmisiä, joita oikeasti autoin. Tässä kaupungissa suurin ongelma tuntuu olevan voileivän täytteiden väärä järjestys sekä ongelmat rakkauselämässä. Mikä minä olin neuvomaan ihmisiä heidän rakkauselämässään? Enhän onnistunut pitämään kasassa omaakaan avioliittoani...
Huomasin päätyneeni rannalle, joka sijaitsee kotini lähistöllä. Tuijotin horisontiin. Tunsin oloni niin tyhjäksi. Valtava suru täytti minut ja mieleni teki huutaa. Tajusin, kuinka paljon vihasin elämääni. Vihasin työtäni, joka ei enää tarjonnut samoja haasteita, kuin urani alkuvaiheessa. Vihasin tätä kuollutta, ahdistavaa pikkukylää. Potkaisin rannalla lojuvan kiven veteen. Kunpa voisin vajota kiven lailla pohjaan, jättää tämän ahdistavan elämän - olin niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Kyyneleet polttelivat silmiäni. Luovuttaminen tuntui niin helpolta vaihtoehdolta.
"Kaunis ilta", sanoi miehen ääni vierelläni. Missä vaiheessa hän ilmestyi tuohon? Mies seisoi rinnallani kädet taskussa ja tuijotti horisonttiin. "Mietitkö koskaan, seisooko tällä hetkellä joku tuolla horisontin takana vastarannalla tuijottaen tänne", hän kysyi. En vastannut. Minua nolotti j ärsytti, että mies ilmaantui paikalle juuri sillä hetkellä, kun aloin kyynelehtimään. Hän katsoi minua ja odotti, että sanon jotain. Kun en vastannut, hän kohautti hartioitaan ja käänsi katseensa jälleen kaukaisuuteen. Aurinko aloitti laskunsa, ja värjäsi taivaanrannan punaiseksi. "En koskaan lakkaa ihastelemasta maailman karua kauneutta", hän sanoi enemmänkin itselleen, kuin minulle. Katsoin auringonlaskua ja myönsin itselleni, että tuo oli kauneinta, mitä olin hetkeen nähnyt.
Mies kääntyi sanomatta mitään ja nosti maasta korin. "Kuule, minulla on evästä mukanani. Jos haluat, voit liittyä seuraani", hän sanoi. Katselin epäröiden, kun hän levitti viltin hiekalle ja asettui sille rennosti istumaan. Istahdin hänen perässään viltin reunalle, mutta en vieläkään osannut sanoa mitään. "Olin aika yllättynyt kun näin täällä jonkun. Tulen tänne usein rentoutumaan pitkän työpäivän päätteeksi", mies sanoi ja otti koristaan omenan. "Mitä teet työksesi", huomasin kysyväni. "Sinä siis osaat puhua", mies naurahti. "Olen arkkitehti. Ei ehkä yhtä haastava työ, kuin psykiatri, mutta aika ajoin melko stressaavaa".
"Mistä tiedät, että olen psykiatri", kysyin tiukasti. "Olet Midnight Hollown ainoa asiansa osaava psykiatri. Luulenpa, että kaikki tuntevat sinut", hän vastasi. Minua hävetti jälleen. Mies tiesi kuka olin, mikä olin ammatiltani ja hän oli juuri nähnyt minut pillittämässä meren rannalla, tuijottamassa kaukaisuuteen hautoen itsetuhoisia ajatuksia. "Tänään oli erityisen kummallinen päivä", sanoin hiljaa. Mies hymyili ja sanoi, että meillä jokaisella on vaikeat hetkemme. Elämä ei olisi elämää, jos se ei välillä potkisi päähän ja repisi sinua pohjalle. Hienous piilee siinä, että pohajltakin voi nousta entistä vahvempana. Elämä antaa meille aika-ajoin tilanteita ja hetkiä, joista on otettava oppia, jottei tekisi samoja virheitä uudelleen. "Hassua", sanoin. "Tapasin joksus sanoa tuota eräälle potilaalleni". Mies hymyili leveästi ja kävi viltille makaamaan.
Hän ei sanonut enää mitään, tuojotti vain taivaaseen. Mietin, odottiko hän minun poistuvan. "Oletko koskaan katsonut, todella katsonut, tähtiä", hän kysyi yllättäen. Käänsin katseeni taivaalle. "Sitä tuntee välillä itsensä niin olemattomaksi maailmankaikkeudessa. Omat murheetkin tuntuvat olemattomilta, kun tajuaa, miten mitätön olento sitä loppuviimein on". Kävin makuulleni viltille hänen viereensä ja tuijotin tähtiä. Tajusin, etten ollut vuosikausiin edes vilkaissut taivaalle. Taivas jatkui loputtomiin, miljoonat tähdet tuikkivat kilpaa. Tunsin todellakin itseni mitättömäksi ja hetken olin tyytyväinen. Omat pikku murheeni tuntuivat niin mitättömiltä. Minua unetti. Vilkaisin vierelleni. Mies tuijotti taivasta hymyillen. Suljin silmäni ja annoin unen tulla.
Nouseva aurinko veti minut hereille lämpimästä unestani. Makasin rannalla - yksin. Mies, viltti sekä eväskori olivat poissa. Vierelläni oli lappu, jossa luki huhmarelle ois emo laian. Mitä kummaa tuo tarkoitti. Lauseessa ei ollut mitään järkeä. Oliko mies kirjoittanut sen? Kuka tuo mies oli? Näkisinkö häntä vielä? Nousin ylös ja pyyhin hiekan vaatteistani. Vilkaisin nousevaa aurinkoa ja hymyilin hieman. Oli tuo mies kuka tahansa, hänen tulonsa esti minua tekemästä jotain todella typerää. Hitain askelin lähdin kulkemaan kohti kotia. Lauantai aamu oli hiljainen. Vastaani käveli muutama ihminen, joita tervehdin iloisesti. Tästä tulisi selvästi parempi päivä, kuin eilinen. Silti mietin, tapaisinko tuota miestä vielä. Puristin mystistä viestilappua kädessäni ja toivoin sydämeni pohjasta, että kohtaisin tuon mystisen miehen uudelleen...
Ajatus toisen ihmisen läheisyydestä tuntui etäiseltä. Ehkä jopa hieman masentavalta. Yksinäisyyteni sai minut päivä päivältä surullisemmaksi. Elämäni tuntui välillä niin raskaalta. Kaksi vuotta sitten, kun täytin kolmekymmentä, tajusin, että en ollut saavuttanut elämässäni juuri mitään. Olin tietty kaupungin suosituin psykiatri, mutta siihen minun saavutukseni jäivätkin. Minulla ei ollut perhettä, ystäviä hädintuskin yhtäkään, välit vanhempiini olemattomat. Lyhyesti: minulla ei ollut elämässäni muuta sisältöä kuin työni. Työni jota joskus rakastin. Kun aloitin urani, työskentelin suurkaupungissa. Kaupungissa, jossa elämä oli paljon hektisempää, oli myös enemmän mieleltään sairaita ihmisiä. Ihmisiä, joita oikeasti autoin. Tässä kaupungissa suurin ongelma tuntuu olevan voileivän täytteiden väärä järjestys sekä ongelmat rakkauselämässä. Mikä minä olin neuvomaan ihmisiä heidän rakkauselämässään? Enhän onnistunut pitämään kasassa omaakaan avioliittoani...
Huomasin päätyneeni rannalle, joka sijaitsee kotini lähistöllä. Tuijotin horisontiin. Tunsin oloni niin tyhjäksi. Valtava suru täytti minut ja mieleni teki huutaa. Tajusin, kuinka paljon vihasin elämääni. Vihasin työtäni, joka ei enää tarjonnut samoja haasteita, kuin urani alkuvaiheessa. Vihasin tätä kuollutta, ahdistavaa pikkukylää. Potkaisin rannalla lojuvan kiven veteen. Kunpa voisin vajota kiven lailla pohjaan, jättää tämän ahdistavan elämän - olin niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Kyyneleet polttelivat silmiäni. Luovuttaminen tuntui niin helpolta vaihtoehdolta.
"Kaunis ilta", sanoi miehen ääni vierelläni. Missä vaiheessa hän ilmestyi tuohon? Mies seisoi rinnallani kädet taskussa ja tuijotti horisonttiin. "Mietitkö koskaan, seisooko tällä hetkellä joku tuolla horisontin takana vastarannalla tuijottaen tänne", hän kysyi. En vastannut. Minua nolotti j ärsytti, että mies ilmaantui paikalle juuri sillä hetkellä, kun aloin kyynelehtimään. Hän katsoi minua ja odotti, että sanon jotain. Kun en vastannut, hän kohautti hartioitaan ja käänsi katseensa jälleen kaukaisuuteen. Aurinko aloitti laskunsa, ja värjäsi taivaanrannan punaiseksi. "En koskaan lakkaa ihastelemasta maailman karua kauneutta", hän sanoi enemmänkin itselleen, kuin minulle. Katsoin auringonlaskua ja myönsin itselleni, että tuo oli kauneinta, mitä olin hetkeen nähnyt.
Mies kääntyi sanomatta mitään ja nosti maasta korin. "Kuule, minulla on evästä mukanani. Jos haluat, voit liittyä seuraani", hän sanoi. Katselin epäröiden, kun hän levitti viltin hiekalle ja asettui sille rennosti istumaan. Istahdin hänen perässään viltin reunalle, mutta en vieläkään osannut sanoa mitään. "Olin aika yllättynyt kun näin täällä jonkun. Tulen tänne usein rentoutumaan pitkän työpäivän päätteeksi", mies sanoi ja otti koristaan omenan. "Mitä teet työksesi", huomasin kysyväni. "Sinä siis osaat puhua", mies naurahti. "Olen arkkitehti. Ei ehkä yhtä haastava työ, kuin psykiatri, mutta aika ajoin melko stressaavaa".
"Mistä tiedät, että olen psykiatri", kysyin tiukasti. "Olet Midnight Hollown ainoa asiansa osaava psykiatri. Luulenpa, että kaikki tuntevat sinut", hän vastasi. Minua hävetti jälleen. Mies tiesi kuka olin, mikä olin ammatiltani ja hän oli juuri nähnyt minut pillittämässä meren rannalla, tuijottamassa kaukaisuuteen hautoen itsetuhoisia ajatuksia. "Tänään oli erityisen kummallinen päivä", sanoin hiljaa. Mies hymyili ja sanoi, että meillä jokaisella on vaikeat hetkemme. Elämä ei olisi elämää, jos se ei välillä potkisi päähän ja repisi sinua pohjalle. Hienous piilee siinä, että pohajltakin voi nousta entistä vahvempana. Elämä antaa meille aika-ajoin tilanteita ja hetkiä, joista on otettava oppia, jottei tekisi samoja virheitä uudelleen. "Hassua", sanoin. "Tapasin joksus sanoa tuota eräälle potilaalleni". Mies hymyili leveästi ja kävi viltille makaamaan.
Hän ei sanonut enää mitään, tuojotti vain taivaaseen. Mietin, odottiko hän minun poistuvan. "Oletko koskaan katsonut, todella katsonut, tähtiä", hän kysyi yllättäen. Käänsin katseeni taivaalle. "Sitä tuntee välillä itsensä niin olemattomaksi maailmankaikkeudessa. Omat murheetkin tuntuvat olemattomilta, kun tajuaa, miten mitätön olento sitä loppuviimein on". Kävin makuulleni viltille hänen viereensä ja tuijotin tähtiä. Tajusin, etten ollut vuosikausiin edes vilkaissut taivaalle. Taivas jatkui loputtomiin, miljoonat tähdet tuikkivat kilpaa. Tunsin todellakin itseni mitättömäksi ja hetken olin tyytyväinen. Omat pikku murheeni tuntuivat niin mitättömiltä. Minua unetti. Vilkaisin vierelleni. Mies tuijotti taivasta hymyillen. Suljin silmäni ja annoin unen tulla.
Nouseva aurinko veti minut hereille lämpimästä unestani. Makasin rannalla - yksin. Mies, viltti sekä eväskori olivat poissa. Vierelläni oli lappu, jossa luki huhmarelle ois emo laian. Mitä kummaa tuo tarkoitti. Lauseessa ei ollut mitään järkeä. Oliko mies kirjoittanut sen? Kuka tuo mies oli? Näkisinkö häntä vielä? Nousin ylös ja pyyhin hiekan vaatteistani. Vilkaisin nousevaa aurinkoa ja hymyilin hieman. Oli tuo mies kuka tahansa, hänen tulonsa esti minua tekemästä jotain todella typerää. Hitain askelin lähdin kulkemaan kohti kotia. Lauantai aamu oli hiljainen. Vastaani käveli muutama ihminen, joita tervehdin iloisesti. Tästä tulisi selvästi parempi päivä, kuin eilinen. Silti mietin, tapaisinko tuota miestä vielä. Puristin mystistä viestilappua kädessäni ja toivoin sydämeni pohjasta, että kohtaisin tuon mystisen miehen uudelleen...
Voinko jo lopettaa, en jaksa käydä asioita läpi enempää tänään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti