"En. Minulla oli kiireinen viikko töissä".
"Entä Simeonia?"
"Kerran".
"Voitko kertoa siitä".
Ikävöin Simeonia. En ollut nähnyt häntä koko viikkona. Olin yrittänyt saada hänen puhelinnumeroaan numerotiedustelusta, mutta sille nimelle ei löytynyt puhelinnumeroa.
Soitin jopa kaupungin ainoaan arkkitehtitoimistoon, mutta hän ei työskennellyt siellä. Tuntuu, kuin koko Simeonia ei olisi edes olemassa. Hän oli kadonnut kuin pieru Saharaan. Ehkä Katie oli oikeassa ja mies oli joku vaelteleva kylähullu, joka huvikseen särkee naisten sydämiä. "Tohtori Smith, kuunteletteko te", Sebastian kysyi näreissään. "Kyllä kuuntelen, minä vain prosessoin kertomaasi. Tuota noin", sanoin ja kävelin työpöytäni taakse. " ehkä sinä voisit totutella syömään voileipäsi hieman uudella tavalla, Sebastian. Vaikka juusto olisikin makkaran päällä, maistuu se silti aivan samalle...."
"Emmekös me käyneet tämän saman jo läpi aikaisemmin?"
"Mitä tarkoitat?"
"Tarkoitan, että voit hypätä tämän vaiheen yli ja siirtyä suoraan siihen, kun tapasit Simeonin".
Sebastian oli ollut päivän viimeinen asiakas. Istuin työpöytäni ääressä ja mietin, että millä tavoin löytäisin Simeonin, joka oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ajatukseni katkesi, kun kuulin toimistoni alapuolella olevasta huoneesta kolinaa. Toimistorakennuksen pitäisi olla tyhjä, sillä vastaanottovirkailija oli jo lähtenyt kotiin ja huone, joka oli toimistoni alapuolella, oli käyttämätön, lähinnä varastona käytetty. "Haloo, onko siellä joku", huusin. Oli hiljaista. Kuulin vain seinäkelloni tasaisen tikityksen. Kuuntelin, hyvä kun uskalsin edes hengittää. Nyt kuulin äänen selvästi. Se oli samanlainen ääni, joka syntyy, kun jotain raskasta työnnetään. Nousin pystyyn. Kuulin nopeita askelia ja oven kolahduksen. Joku tosiaan oli tuossa huoneessa. Askeleet tulivat nyt kohti yläkertaa. Jännittyneenä kuuntelin askelten lähestyvän. Ensin portaissa, sitten käytävässä, oveni takana...
Ovi tempaistiin auki. Simeon tuijotti minua ovelta ja vaikutti hieman... noh, sekopäiseltä. "Simeon, mitä sinä täällä teet", ihmettelin ja koitin peittää säikähdyksen äänessäni. "Miten niin? Sinähän olet etsinyt minua", hän sanoi ja hymyili. Mistä hän tiesi, että olen etsinyt häntä? "Höpsö, soitit työpaikalleni", hän sanoi. Kuuliko hän ajatukseni? "Niin soitin, mutta he sanoivat ettei heillä työskentele ketään Simeon nimistä", sanoin. "Sinä olet liian utelias, Nicole", hän sanoi lempeästi. Minua alkoi hieman pelottaa, sillä Simeon käyttäytyi kummallisesti.
Hän vilkuili ikkunasta hermostuneen oloisena ja tuijotti kelloa. "Libanonilaisten aha pe los", hän mumisi jotain. "Mitä sanoit", kysyin ihmeissäni. "Sanoin, että Katie oli liian lähellä, hän miltei esti minua tulemasta enää luoksesi". Hänen puheensa alkoivat käydä kummallisiksi. "Mitä Katiesta", kysyin varovasti. "Hän oli liian lähellä totuutta", hän sanoi ja antoi minulle lapun. "Tapaaminen inki ot", luin lapun ääneen. "Nämä viestit! Mitä nämä viestit tarkoittavat? Oletko sekaisin päästäsi, vai miksi kirjoitat niitä", huusin Simeonille.
Hän säntäsi ikkunalta ja tarttui minuun. "Minä en ole sekaisin. Olen vain varovainen. Katie oli liian lähellä totuutta", hän sanoi. Hänen puheensa olivat sekopäisiä, mutta hän onnistui pitämään äänensä normaalina. "Miksi puhut Katiesta? Mitä tämä viesti tarkoittaa? Mistä sinä puhut", kyselin hysteerisenä. Hän alkoi tosissaan pelottaa minua. Olin tavannut elämäni aikana hulluja, mutta Simeon käyttäytyi todella omituisesti. Hänen elekielensä oli ristiriidassa hänen äänenpainonsa kanssa ja hänen puheensa oli ristiriidassa terveen järjen kanssa. "Tein sinulle palveluksen, Nicole", hän hymyili. "Katie oli liian lähellä totuutta". Mistä hän puhui? "Mitä olet tehnyt Katielle", kysyin ja pillahdin itkuun. Hän pelotti minua.
"Älä itke. Älä itkeäläitkeäläitkeÄLÄITKE", hän toisteli lausetta. Toisteli, kuin levy olisi jäänyt päälle. Peitin käsillä korvani. Simeon oli liian sekaisin. Niin sekaisin, että epäilin jo näkeväni painajaista. Äkisti hän hiljeni. Nostin kasvoni häntä kohti. Hän vain seisoi paikallaan ja tuijotti minua. Hän laskeutui viereeni ja toi kasvonsa aivan korvani juureen ja kuiskasi korvaani: "Libanonilaisten aha pe los".
"Tekikö Simeon sinulle jotain?"
"En tiedä, taisin menettää tajuntani".
"Selvä, palaamme tuohon myöhemmin. Onko sinulla pienintäkään käsitystä, missä olet", kysyi valkoiseen takkiin pukeutunut nainen toiselta naiselta, joka seisoi huoneen perällä.
"Tietenkin. Me yritämme selvittää, mitä Simeon teki Katielle". Valkotakkinen nainen huokaisi syvään ja käveli toisen naisen luokse. "Nicole, tulisitko istumaan", nainen tarttui Nicolea kädestä ja ohjasi hänet istumaan. Nainen itse istui tuoliin Nicolea vastapäätä.
"Me tiedämme, mitä Katielle tapahtui, mutta tapahtumien yksityiskohdat ovat vielä hämärän peitossa. On hyvin tärkeää, että sinäkin muistat, mitä hänelle tapahtui", nainen sanoi rauhallisesti. "Miten minä voisin muistaa! En ole nähnyt häntä viime sunnuntain jälkeen! Muistan, että hän suuttui minulle, sen jälkeen en ole nähnyt häntä", Nicole kivahti. "Nicole, on hyvin tärkeää, että et menettäisi malttiasi, muuten emme voi jatkaa keskustelua. Ymmärrätkö. Tiedän, että ymmärrät", naisen ääni oli tasainen ja rauhallinen. Nicole nyökkäsi ja rentoutui hieman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti