"Did I need the pain just to feel alive..."

"Did I need the pain just to feel alive
Did I get this numb just to survive
Did I need the rain just to feel alive
Did I get this cold, just to survive

Would you please, could someone please
Could someone make me unbroken again
Is there someone I could reach
Could someone make me whole again"

Anouk vei osan minua mukanaan. Olin kuin vieras omassa kehossani. Annoin hänelle sydämeni, rakkauteni - kaikkeni. Rakastuin siihen boheemiin taiteilijatyttöön, jonka tapasin vuosia sitten. Tuo tyttö vain lakkasi olemasta, kun kiireinen uranainen astui esiin.
Anouk tiesi, miten paljon vihasin materialismia sekä ihmisiä, jotka unohtavat elää ja keskittyvät havittelemaan rahaa ja materiaa. Hän tiesi sen, mutta silti hän muutti meidät valtavaan taloon, täytti asuntomme moderneilla huonekaluilla, osti kalliit autot ja kalliita merkkivaatteita minulle - joita en suostunut käyttämään. Hänen uranluontinsa myötä yölliset kävelyretkemme loppuivat. Emme enää keskustelleet, hän ei enää kuunnellut minua tai kunnioittanut tapaani elää. Hänen kosketuksestaan puuttui lämpö, hän oli kuin tyhjä kuori, josta sielu oli karannut. Silti kaipaan häntä. Kaipaan ja en kaipaa. Rakastan ja vihaan. Kumpa voisin sulkea ikävät muostot, kiireiset työillat, pinnalliset keskustelut sekä syrjähypyn pois mielestäni. Ehkä silloin sieluuni ei särkisi näin paljoa.

Olin eksyksissä. En tiennyt mihin suuntaan minun pitäisi lähteä. Kuukausia istuin tuossa kurjassa motellissa ja mietin, mitä elämälläni tekisin. Olin jokin aika sitten kuullut, että Anouk muutti työn perässä Bridgeportiin. Hän oli nyt jonkin taidegallerian johtaja. Hän oli eromme jälkeen saavuttanut jotakin suurta, toisin kuin minä. Siinä minä edelleen viruin itsesäälissä tuon kurjan motellin lattialla.

En tiedä mikä muuttui, mutta tuona aamuna oloni tuntui erilaiselta. Minä tunnuin jälleen Minulta. Pitkästä aikaa tuntui, kuin kauan sitten kadottamani osa Minua oli palannut. Kaipasin ihmisten pariin, kaipasin elämää. Pakkasin pienen omaisuuteni reppuuni ja poistuin tuosta tunkkaisesta motellista.
 Keväinen aurinko toivotti minut tervetulleeksi takaisin elämään. Minua nauratti. Minulla oli nyt selvä määränpää mihin menisin. Kun saavun sinne, Elämä varmasti kertoo mitä minun tulee seuraavaksi tehdä. Carpe diem ja nokka kohti uusia pettymyksiä.

Olin kuullut usein puhuttavan Aurora Skiesin kylästä - sen puhtaudesta ja kauneudesta, mutta kertomat eivät vetäneet vertoja todellisuudelle. Paikka oli kuin suoraan postikortista. Tänne minä jäisin, sen tiesin.

Vietin aikaani usein puistoissa soitellen kitaraa. Ohikulkevat ihmiset jäivät mielellään kuuntelemaan soittoani ja juttelemaan kanssani. Jotkut jopa jättivät muutaman kolikon kitarasalkkuuni. "Soitat kohtalaisesti, mutta kitarasi on epävireessä. Vai onko soittotaitosi ruosteessa", kysyi etäästi tuttu ääni takaani.

Rastapäinen mies virnuili vieressäni. Mies näytti etäisesti tutulta, mutta en saanut päähäni kuka hän oli. Enhän minä voinut häntä tuntea, kun en ikänäni ole ollut Aurora Skiesissä ennen tätä. "Outoa, että törmäsin sinuun, sillä aamulla kun näin pienen kaljun pojan polkevan ohitseni, tulit sinä mieleeni", hän sanoi virnuillen. Taivas, sekoittiko hän minut joksikin toiseksi? "Et taida muistaa minua? Etpä tietenkään, siitä on jo aikaa, kun viimeksi näimme. Jokatapauksessa, hienoa että päätit kasvattaa kauniin tukkasi takaisin". Mies hymyili ja kääntyi lähteäkseen. Hetkinen, minähän tunsin hänet!

"Sergei", huudahdin, kun tajusin, kuka mies oli. Hän oli muuttunut paljon viime näkemän. Hänellä oli kaunis rastatukka ja hän pukeutui paljon tyylikkäämmin kuin ennen. Tiedustelin ihmeissäni, miten ihmeessä hän oli Arora Skiesiin päätynyt. Hän kertoi saaneensa töitä Aurora Skiesin sinfoniaorkesterissa jokunen vuosi sitten. "Täällä minä olen elänyt unelmaa", hän naurahti. "Mitä sinulle kuuluu? Ikävä miten sinun ja Anoukin liitolle kävi", hän sanoi varovasti. Kohautin olkiani ja totesin, että joskus ihmiset kasvavat erilleen. "Ehkä, mutta teidän kohdallanne Anouk vain lakkasi teeskentelemästä ja palasi omaksi tylsäksi itsekseen", Sergei sanoi ja olin aistivinani pientä ivaa hänen äänessään. "Ihmettelin aina mitä sinun kaltainen luonnonlapsi tekee Anoukin kaltaisen diivan kanssa. Tiesin, että järkytyt, kun Anouk paljastaa, millainen todellisuudessa on. Pinnallinen, rahaa rakastava diivailija". En halunnut puhua Anoukista, joten keräsin kitarani kainaloon ja ehdotin yhteistä lounasta. Olin aina pitänyt Sergeitä hieman häijynä ja piikittelevänä. Anouk joskus mainitsi, että Sergei on aina ollut suvun "musta lammas".

Yllätyksekseni meillä oli yllättävän paljon yhteistä Sergein kanssa. Hän kertoi, kuinka on joutunut kasvamaan rahan vallan alla ja katsonut vieressä, miten ihminen muttuu, kun raha alkaa hallita elämää. Sergei teki jo nuorena selväksi vanhemmilleen, ettei jatka heidän jalanjäljissään, ei perusta yritystä tai havittele johtotehtäviin. Hän haluaa elää elämäänsä, niin että hän voi olla vapaa, ilman liiallisia velvollisuuksia ja ns. palloa jalassa joka kahlitsee hänet vain yhteen paikkaan. "Haaveilin aina, että kiertäisin maailman, mutta täällä minä edelleen olen Aurora Skiesissä", Sergei naurahti. "Ei vielä ole liian myöhäistä", sanoin. Segei naurahti ja sanoi että vielä hän aikoo matkansa toteuttaa. "Haluan katsoa mitä tästä musiikki jutusta tulee. Olisi hienoa, jos joskus tulevaisuudessa minun sinfonioitani soitetaan isoissa oopperataloissa", hän kertoi. Hänen silmänsä loistivat kun hän puhui musiikista. Olin aina ihaillut ihmisiä, jotka suhtautuvat taiteisiin noin intohimoisesti.

Vietimme paljon aikaa yhdessä Sergein kanssa. Hän tunsi Aurora Skiesin kuin omat taskunsa ja hän esitteli minulle lempipaikkojaan mielellään. "Tämä ranta on ehdoton suosikkini koko kylässä", Sergei sanoi, kun kävelimme kohti hiljaista rantaa. Ranta tosissaan oli upea. Sergei oli kantanut lempipaikkaansa viltin, sillä hän sanoi käyvänsä täällä lähes päivittäin. Tuosta paikasta tuli yhteinen paikkamme - lähes päivittäin Sergei soitti minulle ja kysyi lähdenkö hänen kanssaan "hänen rannalleen".

Minusta oli hassua, että meistä tuli läheiset, sillä vaikka olimme kovin samanlaisia sielultamme, olimme silti hyvin erilaisia. Ja kaiken lisäksi, hän oli Anoukin veli. "Kuinka monen naisen kanssa olet ollut", kysyin häneltä kun olimme eräänä iltana jälleen rannalla piknikilla. Sergei naurahti ja kysyi minulta samaa. Tunsin pienen vihlaisun rinnassani. "Vain yhden..." sanoin hiljaa. Sergei tuntui vaivaantuvan, sillä hän tiesi kenestä naisesta oli kyse. "Mutta sitä ennen olin seurustellut kahdesti - miehen kanssa", lisäsin nopeasti. "Seksiä tosin olen harrastanut useamman eri naisen ja miehen kanssa", sanoin vielä virnuillen. Sergei nauroi.

"Sinä siis voisit teoriassa harrastaa seksiä minunkin kanssani", Sergei kysyi virnuillen. Nauroin. "Kyllä, jos sinä luulet, että sinussa on miestä tyydyttämään minut". Olin sanoimaisillani vielä jotain mukamas nokkelaa, mutta vaikenin. Hän oli niin lähellä, saatoin tuntea hänen sydämen lyöntinsä hänen rinnassaan. Hän näytti hieman hämmentyneeltä, saatoin kuulla hänen sisäisen kamppailun siitä, onko tämä sopivaa. Painoin lantiotani tiukemmin kiinni häneen, jotta hän ymmärtäisi, että oletin hänen tekevän sen, mitä me molemmat halusimme.

Sergei painoi varovaisen suudelman huulilleni, kuin tunnustellen, miten reagoin. Vastasin hänen suudelmaansa ja kiedoin käteni ja jalkani hänen ympärilleen. Kun Sergei painautui tiukemmin kiinni minuun, karkasi huuliltani voihkaisu. Tunsin pulssini kiihtyvän. Olin niin kiihdyksissä, että en meinannut saada farkkujeni nappia auki. Käteni tärisivät.

Aurinko painui horisontin taa ja linnut järvellä hiljenivät. Hiljaisen illan äänet olivat vaimenneet, puissa kaukui vain meidän huokauksemme. Selkäni taipui kaarelle kun saavutin huippuni - huusin nautintoni ilmoille. Hetken aikaa näin tähtiä, taisin hieman jopa itkeä ilosta.

"Tuon kuuli varmasti koko Aurora Skies", Sergei kuiskasi korvaani, kun olimme hetken istuneet hiljaa sylikkäin. "En välitä. Kyllä tänne ääntä mahtuu", sanoin hymyillen. Oloni oli raukea, täydellinen. Siitä oli niin pitkä aika kun joku oli ollut lähelläni. Anouk palasi jälleen mieleeni. Hänen läheisyytensä tuntui joskus myös hyvältä, ennen kuin hänestä tuli kylmän etäinen. Se oli silti niin erilaista, kuin Sergein kosketus. Anouk, Anouk johon rakastuin, oli hellä ja kiireetön. Anouk teki jokaisesta rakastelukerrasta taidetta, mutta häneltä puuttui tietty räväkkyys ja spontaanisuus. Sergei puolestaan oli määrätietoinen, tiesi mitä halusi ja miten ja myös otti sen. Sellaisesta minä pidän...
 

Kesä oli alkoi vaihtumaan syksyyn. Me vietimme koko ajan enemmän aikaa yhdessä Sergein kanssa. Olimme kasvaneet erillämme yhteen, niin kuin Sergei joskus leikillään totesi.
"Ostin sen. Se on nyt oikeasti minun", Sergei huudahti pienen vuokrayksiöni ovelta. Mikä? Olin ihmeissäni. Hän huomasi kysyvän ilmeeni ja kaappasi minut syliinsä. "Se ranta. Ostin tontin sen ympäriltä. Ranta on nyt oikeasti meidän.. Minun", Sergei korjasi sanansa nopeasti. Olin, kuin en olisi kiinnittänyt huomiota sanavalintaan, jonka Sergei ekana valitsi, vaan onnittelin häntä uudesta ostostaan. Hän oli monesti puhunut, että saadessaan tarpeeksi säästettyä, hän ostaa Sen Rannan ja rakentaa sinne talon. Ihmettelin, miksei hän lainannut rahoja isältään, niin Anouk oli tehnyt monesti - ja yrittänyt pitää asian salassa minulta. Sergei tuhahti ja sanoi, että tontilla on paljon isompi arvo hänelle, jos hän on omalla työllään säästänyt rahat siihen. Hän oli usean vuoden ajan painanut töitä ja säästänyt jokaisen ylimääräisen pennin. "Ja nyt rahaa on tarpeeksi säästössä, jotta sain tontin ja saan vielä talonkin rakennettua", hän huudahti ja hänen silmänsä loistivat silkasta riemusta.

Talo nousi ennätysajassa. Eräänä loppukesän iltana hän soitti minulle ja käski saapumaan Rannalle. Kun saavuin paikalle, oli Rannalle noussut iso kaunis puutalo. Olin yllättynyt, sillä odotin että vastassa oli pieni hökkeli, jonka seinät olisivat ehkä hieman vinot. Se olisi ollut enemmän Sergein näköinen. Minua nauratti. Sergei katsoi minua ylpeänä. Nauroin. Hänkin nauroi ja suuteli poskeani. "Tule, haluan näyttää sinulle takapihan", hän sanoi kun tarttui käteeni. Odotin valtavaa uima-allas rakennelmaa, eksoottisia kukkia, grillikatosta - mitä nyt rikkailla yleensä takapihoillaan oli...

Takapiha oli täysin autio, lukuunottamatta muutamaa puutarhakasvia. Sergei kertoi, ettei halunnut kaataa niitä muutamaa puuta, jotka rannalla olivat, ne olivat hänen kertomansa mukaan nähnyt niin paljon, että olisi sääli kaataa ne. "Katso, jätin viltinkin paikalleen", Sergei sanoi ja osoitti lempipaikkaamme puiden alla. Hän sanoi varovasti, että jätti takapihan kesken, sillä toivoi, että minä tekisin siitä itselleni mieluisan puutarhan. "Haluan että muutat tänne kanssani. Haluan, että menet kanssani naimisiin ja perustat perheen kanssani. Haluan, että vanhenemme yhdessä. Haluan, että kierrämme maailman yhdessä", hän sanoi. Hänen silmänsä loistivat tavalla, jota olin aina ihaillut.

En osannut vastata mitään. Sergei kertoi, kuinka olin tehnyt häneen todella syvän vaikutuksen jo silloin vuosia sitten, kun olin ajanut tukkani vain tehdäksi selväksi oman pointtini. "Taisin jo silloin hieman rakastua sinuun", hän sanoi naurahtaen. "En tiedä, sinussa on vain jotain, joka tekee minuun vaikutuksen, Senna Sprite. Sinun vilpitön rakkautesi elämään saa minut rakastumaan sinuun päivittäin uudestaan ja uudestaan. Muutathan kanssani tänne? Olethan vaimoni", hän painoi suukon otsalleni ja otti yhden lyhyen askeleen taaksepäin. "Uskallakin polvistua.." sanoin ääni väristen ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. "Muutan tänne kanssasi, olen vaimosi ja perustan kanssasi perheen, jos lupaat minulle yhden asian", katsoin häntä silmiin. "Et ikinä, IKINÄ, anna rahan vaikuttaa elämääsi. Et ikinä tee rahasta tärkeintä osaa elämässäsi. Et ikinä menetä tuota sinun intohimoasi elämään. Jos sinusta muuttuu Anouk, minä lähden", sanoin hiljaa. "Senna, minusta ei ikinä tule Anoukin kaltaista. Anouk ei muuttunut, hän vain palasi olemaan oma itsensä. Minä puolestani olen koko ajan ollut oma itseni. Ja vannon, että ikinä en hukkaa itseäni", hän sanoi ja painotti viimeisiä sanojaan.
Sinä talvena menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin. Lapsia päätimme hankkia vasta myöhemmin. Rakastin yhteistä elämäämme. Rakastin kotiamme. Ajallaan minulle selvisi, että Sergei oli säästänyt valtavan summan rahaa. Hän oli varmasti yksi rikkaimmista tässä kylässä. Hän vain ei puhunut siitä. Ei antanut tavoillaan ymmärtää, että hänellä oli rahaa. Arvostin tuota piirrettä hänessä enemmän kuin hän saattoi ymmärtää.

Sergei edelleen loi musiikkiuraa, vaikka hänellä olisi ollut varaa jäädä oloneuvokseksi. "Kun olet löytänyt jotain, mitä rakastat, ei se enää tunnu työltä", hän sanoi usein. Se oli totta. En itsekään osanut kuvitella, että Sergei iltaisin oli töissä, sillä toisin kuin siskonsa, hän ei stressannut työasioistaan saatika tullut kireänä kotiin. Hän ei koskaan työntänyt minua pois läheltään, vain koska "töissä oli niin rankkaa ja hän oli nyt väsynyt". Vielä neljän vuoden jälkeenkin hän rakasti minua täysillä. Minun ja Anoukin avioliitto ei kestänyt edes noin pitkään. Meidän ensimmäinen yhteinen kahdeksan kuukauttamme oli onnelliset, seuraavat puolitoista vuotta olivat tähänastisen elämäni onnettomimmat.

"Sinulla on taas se ilme", Sergei sanoi. "Mikä ilme", hämmästelin. "Se ilme, kun ajattelet Anoukia ja sitä, miten hän muuttui. Mietit, milloin minulle käy niin", Sergei sanoi. Hän veti minut kainaloonsa ja sanoi, että minun oli lopetettava sen naisen ajattelu ja että hänestä ei tule siskoaan. "Keskity tuohon kauniiseen tähtitaivaaseen ja lopeta menneiden muistelu", hän sanoi ja puristi otettaan ympärilläni.

Kun viisivuotis hääpäivämme lähestyi, Sergei toi pienen mainoslehtisen kotiin. Hän ojensi lehtisen minulle omituinen hymy kasvoillaan. Olin hämilläni. "Mikä tämä on", kysyin. "Katso", Sergei sanoi ja hän vaikutti siltä, kuin purskahtaisi hetkellä millä hyvänsä nauruun. Se oli mainoslehtinen elokuvafestivaaleista Monte Vistassa ja siellä esitettävästä elokuvasta. Sitten silmiini osui teksti: Elokuvan musiikki: Sergei Sprite. "Tämähän on... Sinä olet... Se on... Mitä!", en saanut selvää sanaa suustani, sillä tiesin, että Sergein suurin unelma oli säveltää musiikkia, niin että sitä esitetään jossain, niin että ihmiset kuulevat sitä. "Minä olen nyt oikeasti säveltäjä. Se on tuntemattoman ohjaajan ensimmäinen elokuva, ei mitään suurta, mutta alku sekin", Sergei hymyili leveästi ja kaappasi minut syleilyynsä. "Ei mitään suurta? Pilailetko? Sinun musiikkiasi esitetään Monte Vistan elokuvafestivaaleilla, joka on yksi suosituimmista elokuvafestivaaleista alan harrastajien parissa! Tuo on aivan mahtavaa", sanoin ja suutelin häntä. Revin puseron hänen yltään ja vedin hänet lähelleni.

"Minun täytyy käydä allekirjoittamassa muutamat sopimuspaperit vielä. Minun oli pakko tulla kertomaan sinulle heti kun sain tietää", hän sanoi suudelmien lomassa. Tiedän, että hänellä oli kiire, mutta jostain kumman syystä pidin siitä, miten kiihdyksiin hänet sain pienillä teoilla. Suutelin hänen rintaansa ja vein käteni hänen housuihinsa. Sergei hengitti raskaasti ja painoi otsansa vasten omaani.
Hän huokaili ääneen ja puristi silmänsä kiinni. Hänen ruumiinsa värähteli ja hänen huuliltaan karkasi pieni parahdus. Hymyilin hänelle. "Menehän nyt ja kiiruhda takaisin, jäit juuri jotain velkaa minulle", sanoin ja iskin silmää hänelle. "Sinä olet aivan uskomaton", hän sanoi ja suuteli minua ennen kuin kiiruhti takaisin työpaikalleen.

Elokuvafestivaalit olivat menestys. Sergein musiikki sai paljon kiitosta kriitikoilta ja hänelle sateli uusia työtarjouksia. Minäkin nautin elokuvafestivaaleista täysin rinnoin. Oli mahtavaa olla takaisin Monte Vistassa, vaikkakin vain käymässä. Samoihin aikoihin oli viisivuotis hääpäivämme, jota olimme juhlimassa kaupungissa. Kaupunki oli hiljainen, sillä päivällä satanut lumipeite ajoi lämpöä rakastavat ihmiset sisätiloihin. Poistuessamme teatterista näkökenttääni osui nainen, jolla oli platinanvaalea tukka. Nainen astui kalliinnäköisestä autostaan ja käveli meitä kohti. Meidät nähtyään hän pysähtyi kuin seinään. Tunsin tuon naisen - se oli Anouk. Ei se sama Anouk, joka hän oli ollut joskus, hän näytti kireältä uranaiselta. Kysyin hiljaa Sergeiltä onko tuo hänen siskonsa. Hän vilkaisi nopeasti taakseen ja tuhahti. "Mitä hän mahtaa täällä tehdä", hän sanoi hiljaa. Sen enempää ajatusta Sergei ei omistanut tuhlaajasiskolleen vaan veti minut syleilyynsä. Sivusilmällä näin, miten Anouk kipitti korkeissa koroissaan takaisin autolleen ja kaahasi pois. Tuon enempää minäkään en tuhlannut hänelle ajatuksiani. En enää koskaan.

P.S: MITÄ blogger tekee kuvieni laadulle?? O_o