"Miten minulla on sellainen olo, että on vierähtänyt enemmänkin, kuin vain yksi päivä", Nicole sanoi maaten paikallaan sängyssään. Mary ei yleensä vieraillut suoraan potilaan luona, mutta kuten sanottu, Nicole oli erikoistapaus. Mary ei sanonut mitään hetkeen. Hän seurasi Nicolen katsetta, joka pälyili tuolia hänen sänkynsä vierellä.
"Nicole, keskustelimme viimeksi kolme päivää sitten. Sen jälkeen olet ollut hieman poissa tolaltasi", Mary sanoi ja yritti pitää väsymyksen ja turhautuneisuuden poissa äänestään. Nicole puhkesi lohduttomaan itkuun. "Uskon sinua. Uskon.... tiedän, että olen sairas".
Pieni helpotuksen aalto pyyhkäisi Maryn lävitse. "Pyydän, auta minua lähettämään hänet pois", Nicole sanoi peloissaan. "Kenet", Mary kysyi, vaikka tiesi kenestä Nicole puhui. "Simeon", Nicole henkäisi.
"Nicole, me autamme sinua lähettämään Simeonin pois, mutta ensimmäinen askel siinä on, että hyväksyt sen tosiasian, että Simeon on sinä. Ja sinä olet Simeon". Mary tiesi, että Nicole ymmärsi mitä tarkoittaa jakautunut persoonallisuus. Nicole tuijotti tuolia vieressään. Simeon hymyili hänelle valloittavasti ja sanoi, että Mary valehtelee, Nicole ei ole sairas, Nicole on vain hieman poissa tolaltaan.
Nicole käveli Maryn luokse ja toi kasvonsa hyvin lähelle Maryn kasvoja. "Hän kuiskailee korvaani kauheita asioita. Hän käskee minun tehdä asioita, joita en halua tehdä", Nicole sanoi Marylle ja hetken hän näytti mielipuolelta. Mary sulki silmänsä ja laski mielessään kolmeen. Hänestä oli niin väärin, että ihminen, joka joskus oli autanut monia mieleltään sairaita ihmisiä voimaan paremmin oli itse kadottanut terveen järkensä.
Mary pyysi Nicolea istumaan vuoteelle ja istui itse tuolille vuoteen viereen. Nicolen katse siirtyi huoneen perälle ja hetken hän näytti hyvin kyllästyneeltä. "Haluan, että hän menee pois", Nicole sanoi väsyneesti. "Saatan hyväksyä ja oppia elämään sen tosiasian kanssa, että Simeon on oikeasti minun mieleni luoma persoona, mutta en enää halua nähdä häntä".
"Näetkö sinä Simeonin nyt", Mary kysyi. Nicole nyökkäsi. "Nicole. Sinä sairastat dissosiatiivista identiteettihäiriötä ja jonkinasteista paranoidista skitsofreniaa. On varsin ennenkuulumatonta, että jakautuneesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ihminen pystyy näkemään toisen persoonansa, tavalla jolla sinä näet Simeonin". Nicole nyökkäsi. "Pystytkö kuvailemaan, miltä Simeon näyttää", Mary kysyi.
Nicole käänsi katseensa huoneen perälle ja nyökkäsi. "Onko Simeonin piirteissä mitään tuttua? Muistuttaako hän jotain henkilöä kenties lapsuudestasi? Entistä aviomisestäsi", Mary luetteli vaihtoehtoja. Hän ymmärsi, että Nicolen alitajunta oli luonut Simeonin suojellakseen Nicolea. Simeon ilmestyi Nicolelle ensimmäisen kerran silloin, kun Nicole harkitsi hukuttautuvansa. Mary tosin epäili, että Simeon oli ollut olemassa jo paljon pitempään. Nicole itki jälleen lohduttomasti. "Kyllä, hänessä on paljon tuttua", hän sanoi ja haukkoi henkeä. "Miten minä en tajunnut sitä aikaisemmin", hän sanoi ja peitti kasvot käsiinsä.
"Sebastian", Nicole sanoi hiljaa. "Hän näyttää Sebastianilta. Hän ON Sebastian. Miten sekaisin minä olen, kun en ole tuollaista aiemmin tajunnut!? Minä muistan miltä Sebastian näytti, muistan jokaisen kohdan hänen ruumiissaan. Tuossa hän seisoo, edessäni. Sebastian. Simeon. Sebastian". Nicole muuttui jälleen hysteeriseksi. "Nicole. Tiedätkö mitä viimeisessä viestissä, jonka Simeon kirjoitti, lukee", Mary kysyi ja toivoi, että Nicole kykenisi vielä keskustelemaan. Nicole ravisti vauhkosti päätään. "Tapaaminen inki ot muodostaa sanat mina tapoin Katien", Mary sanoi hitaasti.
Nicole nousi pystyyn ja mumisi itsekseen. "Minä taidan viettää tässä laitoksessa melko pitkän aikaa, vai mitä tohtori", Nicole kysyi ja hymyili hiukan. Mary nyökkäsi. "Tulen olemaan lukittuna tähän pieneen huoneeseen lopun ikääni", Nicole totesi ja käveli huoneen nurkkaan ja asettui sinne seisomaan kasvot seinään päin. "Nicole", Mary sanoi pehmeästi. "Äläkäytäsitänimeä", Nicole sähähti hampaiden välistä. "Se ärsyttää minua". Nicolen äänensävy muutti agressiivisemmaksi.
"Nicole, ole hyvä ja istu vuoteelle", Mary sanoi tiukasti. Nicole kääntyi hitaasti. "Älä. Käytä. Sitä. Nimeä", hän sanoi painottaen jokaista sanaan. "SE ÄRSYTTÄÄ MINUA", hän huusi. "Simeon", Mary kysyi. Nicole nauroi mielipuolisesti. "Ei Simeon. Minä olen se, joka hän on aina halunnut olla". Mary oli hämillään. Oliko tämä jokin uusi persoonallisuus? Hän oli ennenkin nähnyt, miten Nicole muuttui hysteerisestä ja surullisesta agressiiviseksi ja hyökkääväksi. Hän ei vain osannut epäillä, että se olisi jälleen uusi persoonallisuus. "Kutsu minua vaikka Houreeksi. Minulla ei ole nimeä. Olen kaikki se, mitä hän on halunnut olla. Olen se, joka uskaltaa pitää puoliaan. Minä olen se, joka ei murene kappaleiksi tällaisessa paskaloukossa. Minä olen se, joka on ollut koko ajan olemassa". Mary pyysi josko Nicole voisi istua ja varoi käyttämästä hänen nimeään. "Olenko keskustellut kanssasi aiemmin", Mary tiedusteli. "Hetkittäin. Minä olen se, joka uskaltaa sanoa sen, mitä hän tässä pienessä pääkopassaan ajattelee. Minä olen se, joka uskaltaa toimia. Minä olen se, jonka olemassaolosta hän on aina ollut tietoinen. Minä en ole mikään Simeon, joka kuiskailee hänen korvaansa ja käskee tekemään idioottimaisia juttuja". Nicole nauroi jälleen mielipuolisesti.
"Nicole, ole kiltti ja istu alas", Mary sanoi. Nicole liikahti levottomasti kohti Marya. "Älä käytä sitä nimeä! Se ärsyttää minua! Minä en ole hän. Hän haluaisi olla minä, mutta minä en ole hän", Nicole kiljui. "Onko hän tietoinen sinusta", Mary kysyi varovaisesti. Nicole nauroi. "Voi kyllä. Hän on jumalauta psykiatri. Hän on ollut tietoinen minusta aina". Nicole muuttui yllättäin jälleen hysteeriseksi ja itki. "Tohtori, sinä pystyt auttamaan minua, etkö vain" hän kysyi ääni vapisten. "Nicole, minä pystyn auttamaan sinua, jos annat minun auttaa sinua", Mary sanoi. Todellisuudessa Marylla ei ollut aavistustakaan miten hän olisi voinut auttaa Nicolea. Hän oli hetken luullut, että oli alkanut ymmärtämään Nicolen sairauden laajuuden, mutta tämän uuden täysin tuntemattoman persoonan tultua esiin, oli hänen aloitettava alusta.
Nicole asettui lattialle istumaan ja katsoi hetken Marya silmiin. Tuon hetken hän vaikutti selväjärkiseltä. "Tohtori, en usko että voit auttaa minua. Päässäni on melkoinen tungos". Sitten hän repesi mielupuoliseen nauruun. "Nicole", Mary sanoi ja oli kumartumaisillaan naista kohti, kun Nicole käänsi kasvonsa kohti Marya. Hänen silmänsä olivat kaventuneet viiruiksi, hän näytti hieman villipedolta. "Älä jumalauta käytä sitä nimeä. Se ärsyttää minua". Mary luovutti. Hän ei jaksanut enää.
Jos se olisi hänestä kiinni, hän kirjoittaisi diagnoosiin ainoastaan sanat "seinähullu". Hän käveli ulos huoneesta lukiten oven perässään. Nicolen nauru kaikui sairaalan käytävillä. Mary kirjoitti Nicolen potilastietoihin, että potilaan nimeä ei saanut käyttää sekä isolla: agressiivinen ja hyökkäävä. Pidettävä lukkojen takana.
Mary ei ollut koskaan luovuttanut potilaan suhteen. Hän ajatteli, että ehkä oli parempi Nicolellekin, että asioita ei kaivella enempää. Niin tai näin, hänet oli tuomittu viettämään loppikänsä suljetulla osastolla. Oli loppuviimein yhdentekevää viettikö hän sen siellä tervejärkisenä, vai mielipuolena.
Aika-ajoin Mary vieraili Nicolen huoneen luona. Enää koskaan hän tosin ei jutellut itse Nicolen kanssa. Tuo persoona, joka kutsui itseään Houreeksi oli tullut jäädäkseen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti