It's only business; osa 3

"Mihin me menemme", Ruth kysyi unisena sylissäni, kun kannoin hänet ulos. "Näytän sinulle mökkini", sanoin tunteettomasti. Oli työn ja tuskan takana, että sain kovetettua itseni, että pystyin jatkamaan tehtävääni. En ajatellut tulevaa, ajattelin vain tätä hetkeä.

Ruth oli hieman hämillään ja liikehti levottomasti, kun laskin hänet autoon. Kumarruin suutelemaan häntä. Halusin suudella häntä. "Nuku vain. Pidän sinusta huolta". Tuo nyt ei aivan ollut totta. Ruth rentoutui ja sulki uudelleen silmänsä. Hän nukkui koko ajomatkan.

Kannoin hänet sisälle mökkiin. Hän oli herännyt juuri, kun parkkeerasin auton mökin eteen. Mökki oli pomoni omistama pieni pahainen torppa metsässä, kaukana kaupungin sykkeestä. Tänne olimme usein tuoneet ihmisiä, joita tarvitsi kuulustella, kiristää tai muuten vain kouluttaa. Kuinka paljon toivoinkaan, ettei mun olisi tarvinnut tuoda Ruthia, viatonta Ruthia, tuohon mökkiin. "Ihan kiva mökki", Ruth sanoi epäröiden ja katseli ympärilleen. Vedin hänet lähelleni ja puristin tiukasti itseäni vasten. "Olen niin pahoillani, Ruth", sanoin hänen korvaansa. Hän yritti vetäytyä irti minusta, mutta puristin häntä yhä lähelleni. "Miksi? Mitä me teemme täällä? William, miksi toit minut tänne? Ilman vaatteita", Ruth kyseli ja alkoi olemaan entistä enemmän hätääntynyt. Hän taisi nyt vasta herätä kunnolla, sillä hän tajusi, että minä todella toin hänet keskelle metsää yllään vain alusvaatteet. "Olen niin pahoillani", sanoin uudelleen ja työnsin hänet hieman kauemmaksi minusta.

Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, läimäytin häntä. Läimäytin todella lujaa. Olin tehnyt niin lukuisia kertoja, jopa naisille, mutta Ruth oli niin viaton. Hän ei ansainnut tätä...

Hän menetti tajuntansa, joko iskun voimasta tai silkasta säikähdyksestä. Salaa toivoin, ettei hän tulisi enää lainkaan tajuihinsa. Kuinka hänen herkkä mielensä järkkyisikään tästä kaikesta.

Sidoin hänet tuoliin ja peitin hänen silmänsä vanhalla liinalla, joka lojui vessassa. Istuin lattialla hänen vieressään tovin ja yritin kerätä voimia. Ruth ei ollut koskaan tehnyt mitään pahaa, hän ei ole koskaan ollut tekemisissä minkään laittoman kanssa. Hänen ainoa virheensä on olla isänsä, Morgan McHillin, silmäterä.

Ruth vaikersi. Hän kutsui minua, tai Williami ja pyysi minua auttamaan. "Täällä ei ole ketään Williamia", sanoin kylmästi, kun laitoin pomolle viestin, että kaikki oli valmista. "William, mitä sinä teet? Päästä minut pois, auta minua", Ruth aneli. "Täällä ei ole ketään Williamia", huusi ja siirryin keittiöön. Yiritn sulkea korvani Ruthin itkulta, sillä sitä oli uskomattoman sydäntäsärkevää kuunnella. Kuulin auton ajavan pihalle. Ruth hiljeni hetkeksi, mutta alkoi pian huutaa apua, kun kuuli pihalla olevan jonkun. "Tuo ei auta mitään", sanoin hänelle kylmästi ja toivoin sydämeni pohjasta, että hän olisi hiljaa...

Yvonne ja pomo astelivat sisään. Minun oli vaikea pitää itseni kasassa. En halunnut katsella, en kuunnella, mutta tässä pienessä torpassa ei pääsyt mihinkään pakoon. Pomo asteli varmoin askelin Ruthin luokse ja avasi tämän kädet. "Ruth rakas", hän sanoi pehmeästi. "Älä ota tätä henkilökohtaisesti. Minä, jos kuka, toivoin ettei tilanne kärjistyisi tähän. Katsos, isäsi lainasi minulta aikanaan aika monta miljoonaa, jotta saisi yhtiönsä velat maksettua. Eräpäivä täyttyi, eikä hän suostunut maksamaan velkaansa. Velkojat olivat häneen yhteydessä monet kerrat, ja arvaappa, mitä isäukkosi heille vastasi. Hän sanoi, etten saisi häneltä penniäkään", pomo sanoi Ruthille. Ruth nyyhkytti ja rukoili, että me päästäisimme hänet menemään. Hän sanoi, että isä maksaa mitä vain. "Voi kultaseni. Tietenkin hän maksaa. Ikävä puoli tässä on vain se, että me olemme sanoneet isällesi, että näin kävisi, jos maksua ei kuulu ja silti hän päätti olla maksamatta. Nyt meidän on annettava hänelle opetus, jotta hän ymmärtää, että minulle ei olla velkaa".

Ruth jatkoi itkuaan. Näin, että Yvonne laskeutui hänen vierelleen. En kuullut mitä hän kuiskasi Ruthille, mutta Ruth hätääntyi. "Miten niin William ei ole William. Tietenkin hän on. Hän auttaa minua, etkö autakin William", Ruth oli lähes hysteerinen. Halusin tuon kaiken loppuvan.

Toivoin, että pomo olisi saanut jo kovisteltua tyttörukkaa tarpeeksi. "Tiedätkö, Ruth kulta, olen itsekin isä. En tee tällaista mielelläni. Mutta jos asiat eivät mene, niin kuin on sovittu, on minun otettava äärimmäiset keinot kehiin. Sinun tulee syyttää vain isääsi tästä, tämä ei missään nimessä ole sinun vikasi". Pomo päästi irti Ruthista, joka käpertyi sikiöasentoon lattialle. Hän ei enää sanonut mitään, itki vain hysteerisesti.

"Joakim. Minä luotan tämän tehtävän sinulle. Jos koet ettet kykene tähän, niin minun seinällä on vielä tilaa sinun aivoillesi", pomo sanoi ja kovisteli minua hiukan. Hän vaikutti todella kireältä. "Isä, Joakim hoitaa homman. Ei hän tuota sinulle pettymystä", Yvonne sanoi. Näytti tosiaan siltä, että pomo meinasi tirvaista mua turpaan. Hän päästi irti ja pahoitteli. "Tälläinen tilanne ei ole kiva. Tiedän, että sinunkaan ei ole helppo hoitaa tätä, mutta itse en voi. Olen itsekin isä, tiedäthän", hän sanoi ja poistui Yvonnen kanssa.

En tiedä kauanko aikaa kului heidän lähtönsä jälkeen. Ruth vapisi edelleen lattialla ja itki. Keräsin itseni lattialta. Tiesin, että se olisi hoidettava. "Olet ammattilainen, hoida työsi", sanoin itselleni.

Vedin Ruthin vielä syliini ja puristin häntä tiukasti. "Voi William, tiesin, että autat minua", Ruth henkäisi. "Nimeni ei ole William. Nimeni on Joakim. En ole se, jota olen esittänyt sulle nämä pari viikkoa", sanoin. Ruth työnsi minut poispäin ja hapuili liinaa silmillään. "Älä poista sitä. Ihan sinun oman terveytesi kannalta on parempi, että pidät liinan silmilläsi", sanoin kylmästi.

Nousin ylös ja hain aseen kaapista. Ruth nousi hädissään ylös, kun kuuli minun lataavan sen. "Ole kiltti, älä vahingoita minua", Ruth aneli. "Isäni maksaa mitä vain".

Ruth yritti perääntyä kauemmaksi, mutta kompastui jalkoihinsa. "Ole kiltti William.... Joakim, älä vahingoita minua. Isällä on rahaa". Kuinka helppoa olisi vain ottaa ja paeta. "Ruth, minä teen vain työtäni. Olen niin pahoillani". Painoin liipasimesta, ennen kuin ehtisin perääntyä.

Ruthin itku loppui kuin seinään luodin lävistäessä hänen kallonsa. Hetken jo toivoin ampuneeni ohi. Mutta minä en koskaan ampunut ohi, en edes silloin, kun halusin. Tuli hiljaista. Kuoleman hiljaista. Kuulin vain omat sydämen lyöntini, jotka tuntuivat kaikuvan hiljaisen mökin seinissä. Olin juuri tappanut täysin viattoman ihmisen. Se ei ollut sama, kuin kilpailevien rikollisten tai Yvonneen koskeneiden nilkkien tappaminen.

Hetken toivoin, että Ruth olisi elossa. Hetken toivoin, että luoti olisi vain hipaissut häntä. Mitä enemmän häntä tutkin ja tunnustelin, sitä varmemmaksi tulin siitä karusta totuudesta, että hän oli kuollut.

Nostin Ruthin elottoman ruumiin käsivarsilleni. Minun olisi vietävä hommani loppuun. Toistelin itselleni, että se oli vain työtä, älä ota liian henkilökotaisesti sitä. Jos minä en olisi sitä tehnyt, sen olisi tehnyt joku muu. Jestas, miten paljon muhun sattui.

Kannoin Ruthin ruumiin hänen kotinsa ovelle. Hänen isänsä saapuisi työmatkaltaan muutaman päivän sisään, jolloin hän löytäisi tyttärensä. Silmäteränsä. Kuopuksensa. Hän löytäisi myös pomoni viestin. "Minähän sanoin vieväsi kalleimman aarteesi. Maksa velat korkojen kera, tai aarteesi alkavat tippumaan yksi kerrallaan."  Pala kurkussani tuntui polttavalta, enkä enää voinut estää kyynelten tuloa, kun kävelin pois Ruthin ruumiin luota.

Hyppäsin prätkäni selkään ja ajoin pois talon luota. Ajoin pois kaupungista. Ajoin miten pitkälle tahansa, tuo peikko, jota omaksitunnoksi kutsutaan, seurasi mua. Pysäytin prätkäni meren rantaan. Kävelin rannalle ja itkin kuin pikkulapsi. Minä, joka en itkenyt edes muksuna, itkin pahaa oloani.

Sytytin tupakan, kun vihdoin sain tasattua hengitykseni. Sallin itselleni tuon yhden kerran itkeä Ruthia. Pidin siitä kimulista paljon ja hän ei todellakaan ansainnut kohtaloaan. Ehkä seuraavassa elämssä saan hyvittää tekoni hänelle. Vedin viimeiset henkoset tupakasta ja heitin natsan mereen. Kuivasin naamani huiviini ja sylkäisin. Tuon pienen hetken sallin itseni vielä ajattelevan Ruthia, ennen kuin suljin tuon nimen pois mielestäni. Hyppäsin prätkäni selkään ja ajoin kohti kaupunkia.

Ruthin isä maksoi lopulta velkansa, kolminkertaisena. Pomo antoi rahoista puolet minun haltuuni. Se oli vähän sama, kuin kuningas olisi luovuttanut alamaiselleen puolivaltakuntaa. Olin hänen oikea kätensä, luottomiehensä. Minun ei enää tarvinnut tehdä hanttihommia, vaan sain istua korkeimmalla pallilla hänen rinnallaan ja kertoa muille, miten hommat hoidetaan. Pikkuhiljaa aloin kerätä kunniaa, siinä missä pomokin ja alamaailma alkoi ymmärtää, että kuninkaalla oli nyt perijä.

En enää muistellut Ruthia. Tai jos muistelin, hän oli vain nimi menneisyydessä, keikka muiden joukossa. Mulla oli pätäkkää, valtaa, olin pomoni luottamusmies, Yvonne oli edelleen seksikäs, ellei jopa seksikkäämpi ja seksielämämme oli päräyttävää. Mulla oli kaikki hyvin. Helvetti, että mä rakastin työtäni!